Palaa etusivulle tästä

     Muistikuvia lapsuudestani Vähäheikkilän   Myllymäessä
    vuosina 1946..1956                                           26.12.2015

 Tuomen pihalla Kupittaank.164, vuonna 1949.
Taustalla rakenteilla oleva halkosaha.
Vas. H. Tuomi ja Martti Walden.

Kotiseutuani vuonna 1961.

Turussa 30.5. 2004 Martti Walden

Muistikuvia lapsuusajoiltani Turussa

Esipuhe: ymmärrettävistä syistä johtuen en voi kertoa juurikaan asioista missään selkeässä
ajallisessa järjestyksessä, vaan tapahtumat yleensä sijoittuvat allamainittujen vuosien tiimoille.

****

Maallinen taivallukseni alkoi Turussa 9.7. 1946 Seikon synnytyslaitoksella. Tämä kertomukseni
ajoittuu vuoteen 1956 saakka, jolloin muutin äitini kanssa Urjalan Halkivahaan ja se on sitten kokonaan
toinen juttu.

Vanhempani olivat muuttaneet Portsasta, Annankatu 1:stä Vähäheikkilän Myllymäkeen joskus
30-luvulla. Alkujaan osoite oli Myllymäki 15, mutta myöhemmin se muutettiin Kupittaankatu 166:ksi.
Aivan varhaisimmilta vuosilta minulla ei juurikaan ole mitään erityisiä muistikuvia, mutta joitain
unenomaisia muistumia sentään löytyy jokunen. Talossa tehtiin melkoinen remontti 40-luvun lopulla
ja 50-luvun alussa.

Melko varhaisessa vaiheessa olin saanut leikkikaverikseni naapurissa asuvan Hannun (Tuomi).
Muutama kuvakin on tältä ajalta säilynyt. Myöhemmin Tuomen perheeseen syntyi muitakin
lapsia (Markku, Risto ja Riitta), joista kukin vuorollaan tuli mukaan leikkeihimme. Leikimme silloin
lähinnä hiekkalaatikolla ja ehkä joskus uskaltauduimme myös läheiselle Tonttumäelle
hääräilemään. Kupittaankadun toiselle puolelle, Tonttumäen juurelle rakennettiin vuonna 1949
halkosaha, ja se tarjosikin meille uuden ja jännittävän leikkipaikan sekä muutakin ihmeteltävää.
Lähinnä lautavarastot ja halkopinot olivat kiintoisia seikkailumahdollisuuksia tarjoavia paikkoja.
Pääosa halkopinoista oli sijoitettu kadun varteen lähelle halkosahaa. Vieläkin muistan myös
sen hyvän tuoksun, joka lähti laudoista ja haloista. Sahalla tehtiin jossain vaiheessa myös joitakin
puutuotteita, ainakin muistan sähköjohtojen kiinnitystarvikkeet. Halkosahan varastoalueen ympärillä
oli korkea aita ja sen takana joskus aikoinaan maisteltiin jopa tupakkiakin.

Hieman myöhemmin uskaltauduimme menemään vähän kauemmaksikin Kupittaankatua pitkin.
Muutaman sadan metrin päässä kodistani sijaitsi sähkömuuntajarakennus ja sen takapuolella
olevat tuuletusaukot olivat hauska leikkimisen kohde. Kun laitoimme isoja lehtiä aukon suulle, niin
imu piti niitä hyvin paikallaan. Joskus sattui, että korjausmiehet olivat sähköhommissaan ja silloin saattoi
jopa nähdä muuntajan sisällekin! Toisinaan menimme jokirantaan Tervahovinkatua pitkin. Vaikka
matkaa kertyikin jonkin verran, niin mitään erityisiä vaaran paikkoja ei ollut. Förin lähettyvillä
oli käsikäyttöinen venevinssi, joka aina keväisin ja syksyisin oli kovassa käytössä. Sekös oli
meistä kiinnostava vekotin!

Näihin aikoihin monet tontit olivat vielä ilman aitauksia, joten pääsimme melko vapaasti liikkumaan
eri paikkoihin. Mitään ilkivaltaa kukaan meistä ei toki tehnyt, mutta ainahan siinä oli oma jännityksensä,
kun luikittiin rakennusten välisissä sokkeloissa. Kotini ympärillä oli paljonkin naapuritaloja,
mutta varsinaisia leikkikavereita ei niissä asunut, vaan pääosin vanhempaa porukkaa. Mielenkiintoisia
ihmisiä joka tapauksessa. Aivan lähitalossa asui pitkään poliisi Jalonen ja heidän Risto poikansa oli
myös kaverini jonkin aikaa. Hänestä en kovinkaan paljoa pysty nyt muistamaan.

Liikenne oli vielä hyvin hiljaista ja auton näkeminen oli jopa suuri asia niihin aikoihin. Hevosia taisi
nähdä paljon enemmän. Ainakin lähinaapurissa asui muistaakseni Kaven niminen perhe ja heillä oli
myös hevonen, jota ilmeisesti käytettiin ns. sonta-ajossa. Muitakin kotieläimiä sai siihen aikaan
pitää ja ainakinTuomella taisi olla muutama sika. Myöhemmin tällainen kotieläinten hoito sitten
kiellettiin kokonaan.

Tuomet omistivat leipomon ja kaupan naapuritalossa. Tämä seikka tietenkin vaikutti osaltaan
myös touhuihimme, sillä aina silloin tällöin saimme uunituoretta pullaa leipomosta. Joskus menimme
oikein leipomon sisällekin ihmettelemään kaikkia siellä olevia asioita. Myös leipomoille tyypillinen
tuoksu tuli minulle hyvin tutuksi. Pääsin myös monesti mukaan leipäauton kyytiin Hannun ja
myöhemmin muidenkin Tuomen lasten kanssa. Tällaiset ajelut olivat tietenkin todellisia juhlatapauksia.
Joskus taisimme saada luvan ottaa jopa wiinerin leipälaatikosta. Ainakin Sirkkalan kasarmille vietiin
usein pullaa ja leipää.
Silloinen leipäauto taisi olla "Letukka", mutta myöhemmin Tuomet hankkivat uuden jeepin. Sen kyydissä
en enää muistaakseni ollut, koska oli jo ikääkin tullut "liikaa".

Näihin aikoihin saattoi vielä useinkin nähdä oikeita "koppafoortteja" ja niitä poikien kanssa menimmekin
heti ihmettelemään, jos sellainen lähistölle sattui. Tuomille tuli joskus myös jokunen kuorma-autokin
käymään ja silloinkos meillä oli taas aihetta ihmettelyyn. Itse muistan näistä kuormureista
ainakin tylppänokkaisen Commerin ja venäläisen auton, jonka merkkiä en kuitenkaan nyt tiedä.

Tuomen autotalli tarjosi myös pojille mieluista nähtävää, kuten vanhoja kaasuttimia tai muita auton osia.
Hyvin mielenkiintoinen paikka oli myös lähitalossa sijaitseva yleinen sähkömankeli. Siellä
mankelihuoneessa oli niihin aikoihin vielä tosi vanha hiililankalamppu kelmeää valoa antamassa.
Tietysti mankelin moottori oli myös hyvin kiinnostava.

Olen aina ollut hyvin kiinnostunut lähes kaikesta tekniikasta ja jo aivan pienenä rakensin
omia mielikuvitusvehkeitä. Yksi kuvakin tällaisesta touhustani on olemassa. Raaka-aineiksi
näihin teelmyksiini kävi lähes mikä tahansa. Tuomen pojat eivät olleet läheskään niin innokkaita
tällaiseen rakenteluun, vaan lähinnä leikin silloin yksikseni.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut keräilystä, mutta kahvipaketeissa olevat autonkuvat saivat
minussa oikein intohimon aikaan. Tämä tapahtui ilmeisesti vuosina -54..-55, ellen nyt aivan väärin
muista. Näitä kuvia sitten kavereiden kanssa vaihdeltiin. Olihan niitä tietysti muitakin keräilykohteita,
mutta niistä en paljoa muista.

50-luvun alkupuolella Kupittaankatu oli lähes suljettu Kuninkaankartanonkadun tienoilla, koska siinä
oli asuinrakennus miltei keskellä katua. Vain kapea kuja toimitti kadun virkaa niillä kohdin.
Autoliikenne ohjautuikin mutkan kautta Uittamontieltä Myllymäentielle ja siitä taas epävirallista väylää
pitkin em. muuntajarakennuksen ohi takaisin Kupittaankadulle.

Kerran kävi niin, että kun olimme veljeni Reinon kanssa tulossa Tarvasjoelta, niin juuri tässä kohden auton
ovi aukeni ja veljeni poika Kaj putosi tielle. Onneksi vauhti oli hiljainen, joten mitään pahempaa ei
siinä sentään sattunut. Tämä tapaus ilmeisesti sattui vuonna 1953(?).

Melkoinen tapaus oli myös se, kun eräs Tiilentekijänkadulla oleva uudisrakennus oli syttynyt palamaan
ja tietysti porukkaa kerääntyi tätä kovaa roihua taivastelemaan. Itsekin olin paikalla katsomassa.
Kipinöitä lensi jopa pitkälle Kupittaankadulle ja mm. eräs toinen halkosaha (Turun Pilke) oli vaarassa
syttyä myös. En nyt tarkalleen taaskaan muista milloin tämä tapaus sattui, mutta 50-luvun
alkuvuosina kuitenkin (1951).

Eräs hyvin dramaattinekin tapaus sattui joskus 50-luvun alkuvuotena, kun joku mies räjäytti itsensä
pienen kujan keskellä Valtaojantien lähettyvillä. Menimme poikien kanssa hieman myöhemmin
katsomaan räjäytyspaikkaa ja näky oli melkoisen karmiva!

Suuri tapahtuma oli se, kun aloitin kansakoulun vuonna 1953. Aluksi taisin mennä kouluun
Myllärinkujaa pitkin, mutta jossain vaiheessa isäni oli saanut sovittua naapurin (Fagerström) kanssa asiat
niin, että ihmiset saivat kulkea heidän pihan läpi Myllymäentielle. Isäni teki portin kahden
ulkorakennuksen väliin. Ainakin talvella tämä välikkö oli melkoisen huonossa kunnossa.

Kuten jo aiemmin sanoin, niin tonttien välisiä aitoja ei kovinkaan paljoa ollut, mutta myöhemmin
50-luvulla tuli voimaan uusi tonttijako ja sen myötä myös pihapiirimme muuttui melkoisesti. Nyt
jouduttiin myös tekemään aidat tonttien välille ja kotipiirini sai aivan uudet muodot. Aikaisemmin
meillä oli isohko puutarha-alue, mutta se pieneni lähes olemattomiin tämän uudistuksen
johdosta. Myllymäentieltä johti myös epävirallinen kulkureitti tämän puutarha-alueen sivuitse, ja se
kulki myös kotitaloni sekä Kupittaankadun puoleisen rakennuksen välistä. Joskus siitä meni jopa autokin.

Uudistuksen myötä isäni sai oikeuden lunastaa itselleen tämän toisen rakennuksen ja
myöhemmin 50/60 lukujen taitteessa hän teki siihen perusteellisen remontin, jonka yhteydessä
valitettavasti rakennuksen hienot piirteet myös hävisivät.

Tämä tonttien aitaaminen muutti tietysti myös meidän lasten kulkureittejä sekä leikkimahdollisuuksia melkoisesti. Toisaalta pihapiirimme rauhoittui myös, kun ihmiset eivät enää kulkeneet aivan ikkunoiden alta.

Lapsuudessa vuodenaikojen vaihtuminen ei juurikaan paljoa merkinnyt, vaan sopeuduimme varsin
nopeasti sellaiseen. Varsinkin syyspimeät olivat antoisaa aikaa, kun otimme taskulamput esiin ja
niiden valossa jatkoimme omia seikkailujamme.

Lumen tultua laskimme mäkeä Tonttumäessä. Silloin mäki oli vielä lähes vuori meidän silmissämme!
Saimme joskus lainata Tuomen vesikelkkaa ja silloin meitä olikin monta lasta kyydissä. Kelkan
työntäminen ylös oli kyllä varsin kova urakka. Monesti kuitenkin käytimme vain jotain
pahvilaatikkoa kelkkana. Tuomen pojilla tosin oli jo oikein rattikelkkakin, mutta sitä ei muistaakseni
paljoa käytetty.

Näihin aikoihin ei katuja - ainakaan Kupittaankadun loppupäätä - juurikaan hiekoitettu tai
muutenkaan hoidettu, joten myös potkukelkalla sai huristella katua pitkin melko vapaasti; liikennekään
ei häirinnyt silloin. Kelkan jalaksista jäi tuoreeseen lumeen jäljet, joita me pidimme "junaraiteina".

Aikoinaan sain myös mäystinsukset, mutta niillä en tainnut jostain syystä paljoa hiihdellä, vaan ne sitten
jäivät jonnekin lojumaan. Sain myös ns. Nurmi-luistimet, jotka kiinnitettiin mono-kenkiin. En koskaan
oikein oppinut luistelemaan kunnolla, mutta aika usein kuitenkin menimme kavereiden kanssa
Vähäheikkilän kentälle harjoittelemaan. Siellä oli monesti melkoinen tungos, enkä siis
oikein hommasta välittänyt.

Kirkkaina talvi-iltoina me myös ihmettelimme tähtitaivasta, joka tosiaan silloin vielä näkyi melkoisen selkeänä.

Talven edetessä tietysti alkoi myös joulun odotus. Mitään erityistä en kuitenkaan tällaisista ajoista muista, vaan oleellista olikin itse joulun vietto. Muistaakseni kuusi  haettiin monesti Kupittaankadun ja Kuninkaankartanonkadun väliseltä aukiolta, johon myöhemmin rakennettiin Turun normaalilyseo (Norssi). Nykyisin ko. koulu on ilmeisesti eri niminen.

Samalla aukiolla oli joskus myös mahdollisuus päästä koiravaljakon kyytiin. Ainakin kerran muistan olleeni tällaisessa kyydissä, hieman taisi jopa pelottaa meno silloin. Aika usein mentiin kaupungille tekemään "ikkunaostoksia", kun joulukatu jo oli avattu. Olihan siellä näytillä paljon kiinnostavia leluja yms., mutta kovasti harvoin niitä ihmevempeleitä kukaan saattoi ostaa, sillä hinnat olivat aivan liian korkeat.

Itse joulun vietto kotonani oli varsin tyypillinen kinkkuineen, pukkeineen jne. Unohtumattomia tapahtumia kuitenkin! Muutamana 50-luvun alun jouluina meillä oli tapana hankkia Pekka Puupää lehden joulunumero. Alkuaikoina en itse vielä osannut lukea, joten vanhemmat saivat tehdä sen puolestani. Varsin pian kuitenkin opin jo itsekin lukemaan (6 vuotiaana), joten apua ei enää siihen touhuun tarvittu.

Eräänä jouluna olin saanut lahjaksi Mekanon, joka olikin minulle todella merkittävä tapaus. Vaikka mielenkiintoni olikin enemmän kohdistunut sähkö- ja radiolaitteisiin, niin kyllä tällainen mekaaninen rakennussarjakin oli hyvin hieno lahja!

Sain vuonna 1955 kesällä(?) oman pikku haitarin ja saman vuoden jouluna minulla oli kuusijuhlassa oma "keikka". Kaksi luokkatoveriani lauloivat ja minä säestin haitarilla. Kappale oli tietysti "Joulu yö, juhla yö", kuinkas muuten. Esitys meni ihan mukavasti, vaikka kaikki taisimme hieman jännittää.

Eräs tapaus lapsuuden jouluista on jäänyt tosi hyvin mieleeni. En muista vuosilukua, mutta kauas pitää
mennä, olin ehkä luokkaa 3..5 vuotta. Joulupukki oli jo lahjansa jakanut ja jäänyt muuten vaan sattumoisin turisemaan meidän kanssamme ja otti pilliklubinsa esille yrittäen saada tulta kuusen kynttilästä, mutta silloin alkokin tapahtua kauheita, pukin parta alkoi palamaan ja hätähän siinä pukille tuli. Aivan himuiselta kuitenkin minusta tuntui se kun pukki alkoi irrottamaan naamaansa parran roihutessa! Onneksi veljeni ehti hätiin vesikupin kanssa ja sammutti pukin parran ja meikäläisen usko pukkiin oli sillä kertaa pelastettu! Läheltä piti ettei suuri salaisuus paljastunut jo silloin vaan vasta paljon myöhemmin kun löysin tutun pukin naaman ja muuta asiaan kuuluvaa tarpeistoa vintin loukosta, mutta olin jo silloin menossa kouluun, joten parempi niin että sain tietää totuuden ikään kuin sattumalta. Kyllä siinä hiukan pettymystäkin varmaan oli, mutta elämä jatkui kaikesta huolimatta. Kouluun mentyäni tämä usko sitten häipyi, kun sattumalta löysin vintiltä naamarin ym. rekvisiittaa.

Kesällä taas leikittiin kesäleikkejä. Muistan, että kesä -52 olisi ollut kovasti sateinen ja silloin tietysti jouduttiin olemaan paljon sisätiloissa. Tuomen pojat saivat usein tulla meille leikkimään. Kesäajoista erityisesti on jäänyt mieleeni se, kun monesti päivällä ukkospilvet alkoivat lähestyä mantereelta päin. Kun aurinko vielä paistoi, niin pilvet olivat todella uhkaavan näköisiä, lyijyn harmaita. Läheiset lipputangotkin näyttivät silloin erityisen valkoisilta tätä pilveä vasten. Yleensä menimme silloin varsin pian sisälle pelkäämään salamoita ja jyrinää.

Joskus taas menimme pyydystämään sateenkaarta, mutta aika huonoin tuloksin. Valtaojantien varrella oli siihen aikaan maakellari, jonka katolle saattoi helposti kiivetä. Sinnekin me joskus menimme sateenkaarta metsästämään.

Tuossa jo aikaisemmin mainitsinkin kotimme vintistä, joka vielä 50-luvun alkupuolella oli osittain varastotilana. Myöhemmin isäni rakensi sinne toisenkin huoneen edellisen lisäksi. Vintti oli jostain syystä hyvin mielenkiintoinen paikka, joskin hieman pelottavakin, etenkin pimeän aikaan. Siellä oli monenlaista vanhaa jäämistöä menneiltä vuosilta. Ainakin itse muistan siellä olleen leikevihkon, johon oli liimattu Turunsanomissa pitkään ilmestyneen Mandrake taikurin seikkailuja. Siellä taisi olla myös tosi vanhoja suklaalevyistä saatuja kuvia nyrkkeilijä Gunnar Bärlundista. Laatikoissa oli myös postikortteja sekä joitakin vanhoja kuittejakin. Ellen aivan väärin muista, niin muutama sodan aikainen ostokorttikin sieltä löytyi.

Suomessa vallitsi 40-luvulla ja vielä 50-luvun alkupuolella melkoinen pula-aika. Itse en tällaisesta kuitenkaan juuri tullut silloin tietämään. Ruokaakin aina meillä muistaakseni oli riittävästi. Isäni oli pitkään silloisen Wärtsilän, Chrichton-Vulcan'in telakan palveluksessa viilarina, eli nykyisin ehkäpä koneistajan nimikkeellä. Joskus pääsin itsekin hänen mukanaan ihmettelemään konepajaa ja siellä olevia valtavia koneita.

Näihin aikoihin Turun lentoliikenne tapahtui vielä Artukaisten kentältä ja muistan, kuinka pelkäsin koneiden jyrinää, kun ne lensivät matalalla kotitalomme yli. Ne eivät olleet vielä saavuttaneet riittävästi korkeutta siinä kohdalla. Saattaa olla hyvinkin, että vielä varsin läheisestä sota-ajasta kuulemani puheet osaltaan vaikuttivat tällaiseen pelkoon. Muuten meillä ei muistaakseni kovasti paljoa sodasta puhuttu, vaikka kolme serkkuani oli siinä rytinässä kaatunutkin. Paljon oli kuitenkin sota-ajasta kertovia jälkiä nähtävissä 40/50- lukujen taitteessa. Itse ainakin muistan vielä Martin kirkon lähettyvillä olleet piippumetsät. Sinne putosi pommeja jatkosodan alkupäivänä ja suuret määrät taloja paloi maan tasalle. Varsin pian 50-luvun alussa tilalle nousi kerrostaloja ja nämä tuhon jäljet vähitellen häipyivät muistojen joukkoon.

Kävimme silloin tällöin kylässä isäni siskon ja veljen (Selma Trygg ja Juho Walden) luona. Selma asui niihin aikoihin ensin Raunistulassa, mutta muutti jossain vaiheessa Itäiselle pitkällekadulle. Juho (eli Jussi) puolestaan asui Portsassa, Arvidinkatu 1:ssä. Varsin usein menimme kävellen, mutta joskus myös raitsikalla
ja bussilla. Selman luokse matkaa kertyi reilu kilometri tai parikin, mutta Jussin luo oli pitempi matka, koska jouduimme kiertämään melkoisesti. Jos menimme Jussin luo kävellen, niin yleensä reitti kulki Tervahovinkatua jokirantaan, ja sieltä förillä yli Aurajoen, josta jatkoimme sitten pienen matkaa Linnankatua pitkin Pakkarinkadulle. Tällöin kuljimme myös "köysipaanan" pylväikkökäytävää pitkin jonkin matkaa.
Tämä käytävä oli omalla tavallaan myös kiinnostava pienen pojan mielestä ainakin. Arvidinkadulle mentiin Puutarhakadulta ja muistan vieläkin läheisen OTK:n leipomon neonmainoksen, joka näkyi koko Puutarhakadun pituudelta.

Itäiselläkadulla puolestaan Tonttulinnan rakennukset toimivat hyvänä kiintopisteenä. Ne näkyivät myös aivan kadun perukoille saakka. Ne nähdessäni sieltä kaukaa, ajattelin aina, että siellä se koti on aivan talojen juurella.

Sekä isäni että myös Eki veljeni soittivat kumpikin hanuria, joten haitarin soitto tuli minulle jopa liiankin tutuksi. Etenkin harjoittelu ei aina ollut niinkään hauskaa kuultavaa, kun välillä tuli niitä "eiku nuotteja"...

Radiosta tuli usein ilmeisesti amerikkalaistyylistä "makeaa" musiikkia keskipäivisin ja tällainen musiikki on painunut syvälle mieleeni. Vieläkin jos satun sen tyyppistä kuulemaan, niin muistan varhaista lapsuusaikaa ja kesän uneliasta lämpöä. Monesti taisin olla päiväunia yrittämässä, kun tätä musiikkia kuuntelin.

Tietysti muistan ainakin hämärästi myös Markus-sedän ohjelmia. Muistaakseni myös Pokelat olivat kovasti suosittuja niihin aikoihin. Aivan omanlaisia ääniä kuului läheiseltä telakalta; niittausvasaran pauketta ja joskus merkillisiä "uikkaavia" ääniä, ilmeisesti erikoinen laivan sireeni. Telakan vierellä sijaitsi myös kaupungin kaasutehdas ja se tarjosi pienelle pojalle paljon ihmeteltävää. Kun kivihiilen kaasutus oli päättynyt, niin niiden päälle laskettiin vettä. Tästä syntyi mahtava, puhtaan valkoinen höyrypilvi, joka purkautui nelikulmaisesta piipusta taivaalle. Joskus menin kesäaikaan siskoani vastaan kaasutehtaalle saakka (aika uskaliasta silloinkin) ja muistan vielä, kuinka kadun vierellä sijaitsevista säiliöistä lehahti kivihiilitervan sekä myös ammoniakin tuoksahduksia. Tämä tunnelma tulee vieläkin mieleeni ainakin rautatien lähistöllä, sillä ratapölkyt on käsitelty juuri kivihiilitervalla. Kaasutehtaan laitteistoon kuului myös iso, kirkkaan alumiininväriseksi maalattu pallo, joka näkyi hyvin Tonttumäen laelta. Minussa se herätti hieman pelkoakin, koska se voisi kuulemma räjähtää, no tämä taisi olla vanhempien liioittelua kuitenkin. Alueella oli pallon lisäksi jossain vaiheessa kaksikin kaasukelloa, joista toinen vanhempi - kuten em. pallokin- on tallella tänäkin päivänä, tosin kerrostalojen katveessa.

Tonttumäellä sijaitsi pitkään (60-luvulle saakka) sepelimylly, jonka louskutus kuului hyvin kotiini. Tämäkin ääni ikäänkuin kuului ympäristöön, joskin saattoi jopa olla häiriöksi asti. Usein menimme poikien kanssa myllyn luo ihmettelemään touhuja siellä. Muistan vieläkin murskatun kiven kummallisen tuoksun.

Monesti pääsin vanhempieni mukana mm. Nonstoppiin, eli elokuvateatteriin, jossa sama ohjelma näytettiin kerran tunnissa (tai sinnepäin). Pääsylippu tällaiseen näytökseen oli ilmeisesti varsin halpa, koskapa siellä melko usein kävimme. Elokuvateatteri Rialto sijaitsi ent. Hamburger Börsin takapihalla, Eerikinkadun varrella, aivan kauppatorin lähellä. Sinne mentiin sellaista "konkia" pitkin ja sekös tuntui lapsesta kiinnostavalta. Kun esitys oli päättynyt, niin tietysti mentiin torilta ostamaan "markan nakit" nakkikioskilta. Näihin aikoihin ko. kioskit olivat vielä siirreltäviä ja ne sai tuoda paikalleen vasta joskus illalla ja pitää siinä sitten ehkä myöhäiseen yöhön asti, en aivan tarkalleen tätä asiaa tiedä. Silloin nakit ja piirakat lämmitettiin höyryllä ja kattila puolestaan kuumennettiin paloöljyliekillä. Samoin kioskin valaistus tapahtui öljylampulla. Tämä aikaansai aivan oman tuoksun, joka yhdistyi nakkien savuiseen tuoksuun. Joskus tyynenä iltana tuoksu tuntui kymmenien metrien päähän kioskista. Näitä nakkarikioskeja oli sijoitettu ympäri kaupunkia ja kotiani lähinnä oleva kioski sijaitsi lähellä Martin kirkkoa Temppelikadun ja Martinkadun kulmassa olevalla aukiolla, johon myöhemmin tuli myös bensa-asema.  Samassa paikassa oli myös tavallinen kioski.

Kotonani oli puhelin jonkin aikaa aivan 50-luvun alussa. Se oli vielä veivattavaa seinämallia (Erikson), koska automatisointi ei ollut vielä edennyt Vähä-Heikkilään saakka. Muistan, kun puhelin soi ja olin silloin yksin kotona. Joku mies siellä puhui ja itse olin aivan jännittynyt ja hieman peloissanikin varmaan. No, asia ilmeisesti selvisi, mutta kyllä se vekotin minua jännitti aina. Puhelin lienee hankittu pääasiassa soittokeikkojen vastaanottamiseksi. Näihin aikoihin veljeni Eki ja myös Maini siskoni kävivät keikoilla. Veljeni soitti Vahteri Junior yhtyeessä ja myöhemmin 50-luvun puolivälissä mm. Amigo nimisessä yhtyeessä.

Joskus vuonna -54 tai -55 Kupittaankadulla tehtiin mittavia viemäröinti yms. töitä ja tämä taas puolestaan antoi meille pojille uusia leikki- ja seikkailumahdollisuuksia. Oli myös jännittävää, kun siellä tehtiin räjäytystöitä; silloin piti lähteä lipettiin, kun kuului "ampu tulee...palaa jo" huuto työmaalta. Ilta-aikoina menimme usein kaivantoihin ja teimme sinne jopa pienen nuotion. Tällainen leikki vaan usein myös närkästytti lähinaapureita. Kerran meinasi jopa eräs ulkohuusi syttyä tuleen, kun taas olimme tehneet nuotion, tarkoituksena ei tietenkään ollut tehdä vahinkoa vaan pelästyimme itsekin tätä tapausta.

Kerran oli selkäsauna lähellä, kun olimme poikien kanssa lähteneet retkelle satamaan ilman lupaa. Vaikka mitään onnettomuutta ei edes ollut lähelläkään sattua, niin tämä retkemme ei ollut vanhempien mieleen. Matkaakin kertyi useita kilometrejä, kun seikkailimme satamassa eri kohteissa. Itse muistan parhaiten sen, kun menimme  Satamakadulla sijainneen pajan (SEPÄT Oy) lähelle katselemaan, kun siellä oli jokin taontatyö meneillään. Kipinät vaan sinkoilivat ja meistä se oli jännittävän näköistä.
Näihin aikoihin myös viimeiset puhelinlinjat alkoivat häipyä maan alle kaapeleina ja ilmeisesti myös automatisointi saatettiin ulottumaan näille seuduille. Aiemmin kävimme joskus paikallisessa puhelinkeskuksessakin Tuomen poikien kanssa. Tämä keskus sijaitsi Myllymäentien varrella olevassa pienehkössä talossa, jonka silloin omisti Lyytikäisen perhe. Talo on vielä tänä päivänä paikallaan.

Aiemmin mainitun muuntajarakennuksen ja Valtaojantien välillä oli aivan tyhjä tontti, mutta jo varhain 50-luvun alussa sille rakennettiin kaksi taloa, paljon myöhemmin koko tontti rakennettiin täyteen.

Tervahovinkadulla oli aikoinaan pieni kellarikauppa (Valion), josta joskus haimme jäätelöpuikon. Itse en koskaan ole ollut mikään suuri jäätelön ystävä, mutta yhdessä poikien kanssa sekin kuitenkin maistui. Myöhemmin pääsin oikein Valion baariin mansikkajätskille. Baari sijaitsi Martinkadun varrella melko lähellä Martin kirkkoa.

Toisella puolen katua on ns. velkaisten mäki, joka rakentui hieman myöhemmin, kuin Tonttumäen "linnat". Hämärästi vielä muistan ne rakennustelineet siellä mäellä. Silloin tällöin sain hakea Tuomen kaupasta joko Budapestin tai jonkun muun karamellin. Taisi maksaa 10 silloista markkaa. Yleensä karkkien tms. saanti
oli melko harvinaista.

Aikoinaan Myllymäen alueelle pudotettiin melko usein lentolehtisiä ja silloinkos meille pojille tuli vipinää kinttuihin. Monasti jopa näimme, kun paketti irtosi koneesta ja hajosi nopeasti tuuleen. Lehtiset levisivät ja putoilivat laajalle alueelle. Syntyi lähes kilpailu siitä, kuka eniten onnistuu keräämään niitä talteen. Kyseessä oli ilmeisesti puhtaasti mainoslehtiset, mutta enempää niistä en muista. Joskus lehtisiä lensi tuulen mukana vielä jälkeenpäinkin katoilta ym.

Pääsin lapsena myös joskus mukaan mielenkiintoisiin paikkoihin, joista mieleeni on jäänyt muutama tapaus: Hyvin pienenä olin Ruissalossa tivolissa, jossa pääsin vanhempien naisten mukaan jopa karuselliin. Sen muistan, että sekä ujostelin tuntemattomia naisia että myös pelkäsin kovaa menoa melkoisesti. Tämä on saattanut tapahtua jo 40-luvulla.

Kävimme myös Turun linnassa, joka olikin hyvin jännittävä paikka minulle. Taisin hieman jopa pelätä etenkin mallinukkeja, joilla oli vanhanaikaisia vaatteita päällään. Kerran taas isäni sai luvan mennä tutustumaan sähkölaitoksen tiloihin ja sielläkös olikin meikäläiselle ihmettelemistä. Valtavat generaattorit ja kaikki muu laitteisto teki syvän vaikutuksen minuun. Pääsin myös kerran sisälle uuteen Diesel-sähköveturiin ja sekös oli hienoa!

Ensimmäisen junamatkani lienen saanut kokea joskus 50-luvun alkuvuosina, kun menin isäni kanssa Mainia katsomaan Hämeenlinnaan, jossa hän silloin kävi seminaaria. Taisimme tulla takaisin linja-autolla kovasti kuoppaista Härkätietä pitkin.

Kiintoisa kokemus oli myöskin se kun kerran pääsin erään tuttavan mukana tutustumaan Turku-laivaan, joka makasi Martin sillan pielessä. Tämä tapahtui ennen kouluunmenoani. Oli jo myöhäinen syksy ja lammikot riitteessä. Tunnelma oli tosi hieno!

Ainakin kerran pääsin Ekin mukaan soittokeikalle Uittamon ravintolaan. Paljoa en tästä tapauksesta kuitenkaan muista, olin ilmeisesti kovin nuori silloin.

Kun aiemmin mainittu rakennus Kupittaankadun keskeltä oli purettu (ehkä 50-luvun puolivälissä?), niin silloin avautui näkymä aivan kadun loppupäähän saakka. Muistan vielä silloisen LSO:n pyörivän mainoskyltin. Myös Vasaramäen yleisradioaseman antennit näkyivät hyvin kotiseudulleni. Varsin jännältä näytti Barkerin tehtaan neonkyltti pimeän aikaan Tervahovinkadun päästä katsottuna. Siellä näkyi ainoastaan neljä punaista täplää, mutta jotain kummaa niissäkin lapsen mielestä oli. Aikuiset eivät välttämättä tunne samoin kuin lapsi...oliskohan näin?

Vanhemmillani oli aikoinaan ns. kerhonmaa Pihlajaniemen lähellä. Ilmeisesti kyseessä oli Wärtsilän työntekijöille tarkoitettu pieni peltotilkku, jossa sitten sai kasvattaa mitä itse halusi. Muistan tästä ajasta vain sen, kun kerran olin taas muiden mukana kerhonmaalla ja kuulin käen kukkuvan Uittamon metsässä. Tämä lienee tapahtunut jo 40-luvun lopulla. Myös keväinen kuokkamaankäry tuli minulle hyvin tutuksi näiltä ajoilta. Meillä oli jossain vaiheessa myös pieni perunamaa aivan Tonttumäen juurella lähellä kotiani. Luultavasti myös Tuomilla oli samassa paikassa oma perunamaansa. Tämäkin lienee ollut ennen Tonttulinnojen ja halkosahan rakentamista, eli mahdollisesti -49..-51 välillä.

Äitini käytti melko usein keittiössä Primus-keitintä, joka olikin melkoinen aparaatti, sillä usein se sylki tulta kuin tulivuori. Sen sytyttäminen tapahtui spriillä ja varsinainen polttoaine oli petrolia, jota haettiin rautakaupasta. Usein olin mukana näillä hakureisuilla ja rautakauppa oli hyvin mielenkiintoinen paikka. Kauppa sijaitsi vanhassa talossa lähellä Norssia.

Vuonna 1949 oli Vulkaanilla lakko. Muistan päässeeni isäni kanssa hakemaan kaalisoppaa työväentalon pihalla olevasta jakelupisteestä. Tämä tapaus saattaa hyvinkin liittyä em. lakkoon. Ilmeisesti soppaa haettiin kannulla ja siitä riitti monelle syötäväksi.

Kun ent. Neuvostoliiton silloinen johtaja Stalin kuoli keväällä 1953, niin muistan isäni sanoneen: "Talinikin sitten kuoli" tai jotain sinnepäin kuitenkin. Itse en tietenkään tiennyt mitään poliittisista asioista, mutta tämä on jäänyt mieleeni.

Keväällä 1956 oli Suomessa yleislakko. Mitään erityistä en kuitenkaan tästä muista. Koulut toimivat normaalisti. Samoihin aikoihin valittiin Urho Kekkonen presidentiksi ja muistan vain sen että me koululaiset lauloimme :" hei mambo, tehdäänkö Kekkosesta luuranko...". Mikähän sitten lienee ollut tämänkin tarkoitus.
Mambo oli näihin aikoihin kovasti suosittu.

Lienee ollut vuonna 1955, kun isäni osti vanhan gramofonin jostakin. Se oli jousikäyttöinen vehje ja sillä voi kuunnella ainoastaan ns. savikiekkoja. Äänenlaatu oli surkea. Tietenkin sitten hankittiin myös sen ajan muotikappaleita, joista muistan ainakin seuraavat levyt: Tiikerihai, Kylmät huulet, Saavuthan jälleen Roomaan jne. (esimerkit ovat lähinnä sanojen perusteella)

Mitään isompia haavereita minulle ei juurikaan sattunut, mutta joitakin pienempiä kyllä. Eräs paikallinen häirikköpoika heitti minua yllättäen kivellä suoraan otsaan silmän yläpuolelle. Se oli aika paha tilanne ja irrallinen luunsiru tuntui vielä vuosikausia ko. kohdassa. Oli onni, ettei kivi osunut silmään.

Kerran taas leikin haravalla, joka riippui puun oksalla. Jotenkin se harava sitten putosi ja osui otsaani, johon tuli naarmu ja sattui kovasti. Aika vakava tapaus oli se kun olin mennyt liian lähelle erästä koiraa, joka istui Tuomen kaupan rappusilla. Koira näykkäisi minua nenän lähelle ylähuuleen ja siihen tuli avohaava. Silloin piti lähteä oikein sairaalaan tätä vammaa hoidattamaan. Vieläkin voi arven nähdä, jos tarkkaan katsoo. Onneksi mitään pahempaa tästä ei sitten kuitenkaan seurannut. Tämän tapahtuessa olin kovasti nuori, mutta taaskaan en tarkkaa vuosilukua osaa kertoa.

Aika paha tapaus oli, kun astuin laudankappaleesta törröttävään naulaan, joka taisi mennä läpi jalan. Kyllä siitä parku syntyi ja saatoin saada jäykkäkouristusrokotuksenkin. Tämäkin tapaus sattui ehkä 1952 kun
Tuomen taloon rakennettiin uusi eteinen.

Minulla oli myös ennen kouluun menoa paha angiina ja tuhkarokko. Silloin olin todella sairas ja kovassa kuumeessa. Näköhäiriöitäkin oli kuumeen johdosta, mutta paranihan nuo vaivat sitten aikanaan.

Meillä oli paljon vuokralaisia 50-luvulla; useimmiten nuoria naisia. Joitakin heistä tulin tuntemaan oikein hyvinkin. Mm. eräs "Etti" niminen on jäänyt mieleeni, koska hän oli hyvin reipasotteinen monessa asiassa. Hän esim hankki pikaluistimet ja olin monesti hänen kanssaan luistelemassa em. Vähäheikkilän kentällä. Hänen poikakaverillaan oli siihen aikaan harvinainen nauhuri, jota me kaikki sitten saimme ihmetellä. Taisipa sinne minunkin ääneni joskus mennä.

Televisiotoiminta ei vielä silloin ollut alkanut, mutta vastaanottimia kyllä jo saattoi joissain radioliikkeissä nähdä. Luulisin, että itse näin ensikertaa tällaisen vehkeen joskus vuonna -55. Joissakin näyteikkunoissa oli jopa toiminnassa oleva TVvastaanotin, mutta siellä näkyi silloin vain lumisadetta.
Kuulemma Tallinnan TVnäkyi Turkuun hyvällä antennilla. Minuun joka tapauksessa iski silloin jo TVkärpänen.

Vuoden 1956 loppu oli lähestymässä ja valmistauduimme muuttamaan Halkivahaan. Näin oli eräs jakso lapsuudessani päättynyt ja uusi alkamassa. Lapsuushan ei tietenkään vielä tähän päättynyt.

Kotitalooni palasin vielä tämän jälkeen muutamia kertoja mm. vuosina 1959, 1966/67. Viimeisen kerran vierailin siellä vuonna 1974. Nyt talo on ollut aivan vieraiden ihmisten hallinnassa jo lähes 30 vuotta.

Muuten olen asunut Kupittaankadulla eri taloissa (N:o 174, 110) vuosina 1966 ja 1968.

*******

Muita asioita:

Martin kaupunginosaan oli 50-luvun alussa noussut runsaasti kerrostaloja ja tämä osaltaan lienee vaikuttanut siihen, että alueelle muodostui eräänlainen "satelliitti" liikekeskus, joka sijoittui pääosin Martinkadun, Kuninkaankart.kadun, Stålarminkadun ja Tiilentekijänkadun rajoittamaan kolmiomaiseen alueeseen, jossa muutamien satojen metrien säteellä sijaitsi paljon erilaisia liikkeitä ja palvelupisteitä. Kotitalostani oli matkaa alueelle n. kilometrin verran, joten kävellen sinne pääsi verraten nopeasti. Tarkastelujaksolla 1950..70 muistan alueella sijainneen ainakin seuraavia liikkeitä tms.: Poliisi, posti, pankkeja, kirjasto, apteekki, elintarvikeliikkeitä (liha, kala, maito, sekatavara), radio-, muoti-, urheiluliikkeet, baari, kioski, nakkikioski, sähkö-, kello-, valokuvausliike, polkupyöräkorjaamo, parturi-kampaamo, suutari, kukka-, kemikalio-, kirja-, lyhyttavara-, rautakauppa, bensiiniasema. Alueella toimi myös Sähkösepät sekä Mestarinkadun varrella "Kunun" pyöräkorjaamo. Tiilentekijänkadun varrella sijaitsi aikoinaan Turun osuuskaupan myymälä. Myllymäentien ja Uittamontien risteyksessä oli aikoinaan Salosen kauppa ja leipomo. Vilkkilänpuiston juurella, Stålarminkadun varrella oli myös useita liikkeitä.

*************************

Täältä voit lukea muistelmani "Aikani Halkivahassa". (PDF-tiedosto)
Kuvia Halkivahasta: Halkivaha  1958 - 1995 kuvia