Minä olin vasta muutaman vuoden ikäinen, mutta tykkäsin jo silloin kierrellä kulmakuntaa. Yleensä tosin vain Ojarinteen
leikkikentälle, mutta joskus äidin kauhuksi vähän pidemmällekin.
Ai niin, ja kesällä en yleensä viitsinyt vaatteitakaan pitää yllä. Saappaat sentään oli kun piha oli sepeliä, joka sattui pieniin
jalkapohjiin.
Yksi kerta sitten olin päässyt taas livistämään äidiltä karkuun, ja olin ehtinyt grillikioskille asti, jossa ryhmä Wärtsilän
telakan ihmisiä olivat kahvitauolla. Alasti tietenkin kuljeskelin jalkakäytävällä etsimässä kaikenlaista mielenkiintoista.
No, yksi näistä kahvitauolla olleista sitten tuli minun luo, ja kysyi että missä mahdan asua. Tietenkin jo tiesin tarkkaan
missä asuin. No, hän sitten otti minua kädestä ja vei minut takaisin kotiin. Matkalla taisin kertoa kaikki alueen kuulumiset.
Nyt kun minulla on samanikäinen poika, niin huomaan että hän on aivan samanlainen. No, ehkä ei kuitenkaan nakuile yhtä
paljon, mutta samalla tavalla hän yrittää karata kotoa kun silmä välttää jos jotain mielenkiintoista ulkona on. Ja myös
löytää juttukaverin kenestä vaan joka kuuntelee.
Mitä sitä sanotaankaan että elämässä mennään vain ympyrää… Kiitos kuitenkin sille kuka sitten olikaan joka minut talutti
kotiin takaisin.
Mikko Peltoniemi
27.11.2014
