Tiilentekijänkatu 22

kirjoitti Mikko Lavijärvi    14.4.2014

Osa 1, noin 1951-1961

1.

Tultiin juuri Martin sillalla äidin ja siskon kanssa, kun Aurajoen toiselta puolelta – Puistokadulta – lähestyi kaksi tai kolme
paloautoa.  Niiden valittava ääni kaivautui pääni sisään, mutta kuten muutkin pikkupojat läpi ihmiskunnan historian, se
synnytti selittämättömän, melkein nautinnollisen jännityksen tunteen.  Autot rynnistivät suurina, punaisina ja pahaenteisinä
ohitsemme ja koko silta tärisi niiden hurjasta voimasta. Jäimme paikoillemme tuijottamaan niiden perään, kun ne jatkoivat
ylös Martinkatua samaan suuntaan, josta juuri olimme tulleet. Pikkuautot väistivät hirviöitä peloissaan katujen reunoille ja
käytäville.  Kolmannen auton jälkeen jatkoimme kotimatkaa.

Äiti vaikutti huolestuneelta, mutta minua tai pikkusiskoa se ei haitannut. Minä olin täyttänyt helmikuussa kolme vuotta ja
Sinikka tulisi syyskuussa kaksi.

Oltiin viety äidin tekemiä eväitä isälle ja rakennusporukalle meidän uuteen kotiin, joka oli jo melkein harjakorkeudessa.
Äidillä oli vain tyhjä punoskori käsivarrellaan ja hän puristi sitä lujaa, mutta sitäkään me lapset emme nähneet.
Mikaelin kirkon kohdalla hän sanoi - puoliksi itsekseen –”Ei sunkaan vaan Maunolle ole sattunut mitään?” Se huoletti
minua hieman, mutta en ajatellut sitä pidempään.
Myöhemmin päivällä äiti sai tietää, että uusi kotimme oli palanut kivijalkaan, mutta kukaan ei kuollut.

            

Muistan hyvin kuinka illalla odotin isää kotiin. Puistokadun porttikongi oli suoraan meidän ainoan huoneemme toisen
ikkunan alla ja näin kuinka isä sujahti sisään sillä kaksivaihteisella punaisella Husqvarna-pyörällä, jolla hän kävi myös
töissä Wiklundin rautakaupassa.   Hänen kasvonsa olivat oudot, harmaat ja väsyneet.
  Viinalta tuoksunut tilapäinen hitsaaja-apulainen oli käsitellyt laitteitaan huolimattomasti alakerran putkistotyössä ja
epäonnisten sammutusyritysten jälkeen koko puinen kerrosrakennelma syttyi lopulta palamaan.

Rakennus paloi kivijalkaan asti.

2.

On mahdoton kuvitella, mitä voimia tarvittiin, että tuo perheenisä jaksoi aloittaa taas kaiken alusta ja rakentaa talonsa
valmiiksi.   Kyllä siinä varmaan tarvittiin myös Mirjamin henkiset ja fyysiset voimavarat.
  En ole lähtenyt selvittämään vakuutusten vaikutusta uudelleenrakentamiseen, tai mitä muita uhrauksia se vaati
vanhemmiltani, mutta helppoa se ei voinut olla.

Muistan hyvin ne jatkuvat ompelukoneen äänet keittiöstä vielä kun me lapset olimme jo nukkumassa. Äidin Necchi tikkasi
satiinisia urheiluhousuja, joita isä toimitti Wiklundin urheiluosastolle myytäväksi. He konttasivat olohuoneen lattialle
levitettyjen mustien tai sinisten satiinikangaspinojen päällä piirrellen liidulla kaavoja ja leikellen valmiita kappaleita
ompelua varten.

Ehkä niillä housuilla maksettiin asuntovelat ja minun ja siskon koulunkäynnit.
 
Mauno oli päässyt ylenemään urallaan juoksupojasta urheiluosaston hoitajaksi, koska oli kekseliäs ja nopea tekemään
päätöksiä, mutta myös siksi, että opiskeli sanakirjan avulla itselleen välttävän ruotsinkielen.

Aikanaan Wiklundin urheilutarvikeosasto olikin ruotsalaisten ja ruotsinkielisten purjehtijoiden mekka; mitä Wiklundilta ei
löytynyt, sitä ei tarvittukaan.

Itse jouduin aikanaan kesäapulaisena opettelemaan kaikki kousat ja pylpyrät, jotta saatoimme palvella vaativia asiakkaita.

Isä laittoi minut aina venetarviketiskin taakse, perusteenaan, että ”sinulle on oikein koulussa opetettu ruotsinkieltä, käytät
sitä nyt, muuten menee hukkaan”.
Minulle oli omalla työurallani monesti hyötyä siitä, että osasin tuon toisen kotimaisen riittävän hyvin. Kiitos isä.
                                                      

3.

Omat muistoni Tiilentekijänkadulla alkavat jostain sieltä, kun vielä keskeneräisen rakennuksen rappauspintaa tehtiin.
Tarvittiin sementtiä ja sementin tekoon tarvittiin vettä.  Keskellä pihaa oli iso sadevesitynnyri, josta miehet kävivät
ämpärillä hakemassa tuota sementin alkuainetta.  Kerran, kun ketään ei ollut näkyvissä, nousin tynnyrin juuressa olevan
puujakkaran päälle nähdäkseni syvemmälle tuon salaperäisen kimaltelevan veden pinnan alle, mutta kurkotin liian pitkälle
ja musta vesi nielaisi minut kokonaan.  En ehtinyt edes huutaa apua.
 
Ilmeisesti elämäni olisi päättynyt juuri siihen paikkaan, mutta olikohan Luojalla jokin tarkoitus minua varten, kun järjesti
isän talon takaa pihalle, juuri sillä hetkellä kun sätkivät jalkani törröttivät tynnyristä.
Jonkun aikaa minua hellittiin oikein sängyssä, enkä varmaan edes ymmärtänyt, kuinka lyhyt ihmisen elämä voi olla.

Johtuiko tästä tapauksesta vai jostain muusta, mutta pelkäsin vettä – varsinkin syvää vettä – siitä lähtien ja niinpä menin
uimakouluun vasta vähän ennen armeijakomennusta. Vieläkään en uskalla väittää osaavani uida ja kaikista kuolemista
kauhein on hukkumiskuolema.

Toinen alkuaikojen muistikuva liittyy tulipalon muistomerkkinä piharinteessä kohonneeseen lautakasaan, jonka hiiltyneet,
mustat laudat vääristyneine nauloineen oli minulle jonkinlainen kauhun ja jännityksen kiehtova taideteos.

Romantiikka siitä hajosi sinä päivänä, kun isä antoi minulle tehtävän: irrotat kaikista laudoista naulat ja suoristat ne.
En muista, että olisin kuitenkaan kokenut tehtävää raskaana tai ikävänä.  Voi johtua myös siitä, että isä lupasi rakentaa Sinikalle ja minulle leikkimökin niistä lauta- ja naulatarpeista.
Me ihmisethän tarvitsemme erilaisia porkkanoita tehdäksemme ikäviäkin asioita.

4.

Meidän piha sisälsi kaiken, mitä pikkupoikana tarvitsin.

Sen maastoon on tehty monta hiihtolatua, joissa Veikko Hakulinen taisteli hirvittävällä tahdonvoimalla Vladimir Kuzinia
vastaan, voittaen joka kerta. Antti Hyvärinen hyppäsi pitkälle hyppyristä, jonka nokka hajosi tuon rajun ponnistuksen
voimasta melkein joka kerta.
 
Jäädytetty luistinrata näki monenlaisia maali ”verkkoja”, jotka ottivat vastaan nopean ja taitavan Pertti ”Pepita” Niemisen kaikki kovimmatkin
lämmärit. Muhkeaääninen Esko Niemi oli maalivahtina aina silloin, kun onnistuin saamaan jonkun kaveriksi rosoiselle ja kiviselle kentälle.
Kävimme isän kanssa katsomassa Urheilupuiston ”kaukalossa” Tepsin pelejä, mutta Suomi-Norja-ottelun muistan siksi, että siellä hetken ajan
luulin kuolevani.

Jääkiekkokaukalo oli siis todellakin pelkkä kaukalo ilman nykyajan mukavuuksia, joten jos erätauon aikana halusi mennä kahville ja mehulle,
se tapahtui juoksukentän katsomon alla sijaitsevassa kahvilassa.
Ulkona oli paukkuva pakkanen ja lumisade, joten kaikki änkesivät sisälle yhtä aikaa. Sisältä ei päässyt ulos, eikä ulkoa sisälle.

Olin murskaantua isojen setien puristuksessa ja muistan selvästi, kuinka en enää saanut henkeä.
Lopulta ulkoa tuleville selvisi, että he aiheuttivat vaaratilanteen ja paine hellitti.  Sovittiin isän kanssa ettei meillä sillä kertaa niin kova jano ollutkaan.

Korkeushyppy, pituushyppy ja varsinkin seiväshyppy vaativat kesäisin omat suorituspaikkansa ja muistaakseni itse olin
varsin ahkerasti niitä rakentamassa ja hoitamassa. Bambuseipään isä osti Wiklundilta ja sillä pääsinkin melkoisiin
korkeuksiin. Harrastus huipentui noin 15-vuotiaana saavutettuun pronssimitaliin TOU:n (Turun Oppikoulujen
Urheilijoiden) mestaruuskisoissa.
Koska alle kuusitoistavuotisia osanottajia ei minun lisäkseni ollut muita, olin siis mukana yli kuusitoistavuotiaiden
sarjassa.   Mistä asiasta muistan aina muistuttaa ihailevia kuulijoita.
Pronssitulokseni taisi olla 310cm ja siinä vaiheessa käytettiin jo terässeipäitä.
                                

Harjoittelin vielä sen jälkeenkin Urheilupuistossa, mutta kun Pentti Nikula taivutti sitten samana vuonna (1963) lasikuitua
käsittämättömät 510cm, täyttyi Turun urheilupyhätön seiväshyppypaikka hänen seuraajistaan siinä määrin, etten enää
mahtunut sekaan.
Korkeutta kävi Tiilentekijänkatu 22:n pihalla hyppimässä myös eräs Hannu Rautala, jonka kanssa kävimme Turun
Normaalilyseota.
Vaikka yhdessä osallistuimme Turun Urheiluliiton junioritoimintaankin, minä luisuin kentältä myöhemmin
penkkiurheilijaksi, ”Hannes” sen sijaan on tehnyt hienon uran valmentajana sekä yleisurheilun (mm. kymmenottelija
Johannes Lahti), että erityisesti jääkiekon (TPS:n kuntovalmentajana) parissa.

Minulla on lisäksi hailea muistikuva siitä, että alivuokralaisina olleet poliiseilla ja palomiehillä oli tuttavapiirissään myös
sellaiset henkilöt kuin Pentti Rekola ja Voitto Hellsten. Pääsin konstaapeli Martti Toivosen mukana joskus katsomaan
Urheilupuistoon Paavo Nurmen kisoja (vsta 1957), joissa 1500 metrillä taistelivat Derek Ibbotson ja Denis Johansson.
Isä muistaa kertoa juttua siitä, miten keihäänheiton aikana tulin arvioineeksi kuuluvalla äänellä yhden heiton pituuden ja joka sitten kuulutuksen mukaan osui täysin nappiin.   Sedät viereisillä penkeillä olivat ihmetelleet.
Isä itse ei silloin ollut mukana, mutta Martti setä ylpeänä kertoi.  Kaipa se sitten piti paikkansa.
Vielä nykyäänkin minulla on perhettä piinaava tapa osoittaa filmisarjoista kaikki juonen heikkoudet.  Ääneen.

Tiilentekijänkadun piha oli siis todellinen Lavijärven Urheilupuisto, joten ei ole vaikea arvata, että Mirjamin oli
mahdotonta pitää huolta sen kauneudesta.
Olen potkupallolla tiputtanut useamman kerran kaikki Särkyneen Sydämen kauniit punaiset riippukukinnot ja vetäissyt
vastaistutetut tulppaanin alut maasta nähdäkseni ovatko ne molemmista päistä samanväriset.
Itse en tätä muista, isä kertoi aina kysyttäessä.

5.

Portilta sata metriä Aurajoelle päin, Tiilentekijänkadun ja Mestarinkadun kulmarakennuksessa olivat ainakin pieni
pyöräkorjaamo, maitokauppa ja siirtomaatavarakauppa, kaikki varsin tarpeellisia ostosparatiiseja Lavijärven perheelle.
Kaupassa piti lasten olla hiljaa sillä aikaa, kun äiti suoritti ostokset.

Maitokauppaan vietiin oma posliinipottu, johon kaupan täti laittoi voipaperiin käärittynä, kylmään veteen upotettuna kilon tai kaksi tuoretta meijerivoita. Valkeaan posliinikannuun, eli tillbringareen, puolestaan lorotettiin pari litraa maitoa.
Muistaakseni silloin meillä ei vielä ollut jääkaappia, joten keittiön nurkassa olevan komeron pimeällä alahyllyllä oleva ilmareikä sai toimia viilennyskeinona.

Siirtomaakaupasta ostettiin kahvit, jotka jauhettiin isossa koneessa myymälätiskin päässä. Pauligin pussiin tuli tuoreitten jauhojen päälle sitten minulle tarkoitettu keräilykortti, jossa
komeili joku sen ajan hieno auto.  Sitten pussi suljettiin, mutta huumavan kahvintuoksun
transsitilassakin tiesin kuitenkin aina, että kotiin päästyä, se avattiin ja minä saisin sen pienen
ja arvokkaan pahvinpalan omiin kokoelmiini.

Vitajauhopussi ostettiin siinä samalla ja kotona äiti valmisti niistä ja maidosta ravitsevan vitapuuron. Nam.

Vielä alempana Tiilentekijänkatua, Stålarminkadun kulmassa oli joko apteekki tai
joku pikkuliike, josta äiti osti meille aina Jekovit-suklaalevyt. Ne olivat joko
valkoista tai ruskeaa suklaata ja meille – myös äidille ilmeisesti – uskoteltiin, että
niissä oli ravitsevia ja vahvistavia vitamiineja.

Niitä syötiin vain vähän kerrallaan, äiti piti nuo kallisarvoiset levyt visusti komeron hyllyllä, jonne lapsilla ei ollut asiaa.
Noilta ajoilta muistan hokeman: ”syö säästäen savea”.    Sen tarkoitus ei ole oikein vieläkään auennut minulle.

Toinen Mirjamin käyttämä sanonta oli ”lagom salt” (sopivasti suolaa), jonka tarkoitus oli myös opastaa tietynlaiseen
kohtuullisuuteen kaikessa – tai ainakin syömisessä.

Kun mentiin Tiilentekijänkatua yli Stålarminkadun vielä pidemmälle, ohi kerrostalojen välisen puistikon, tultiin
parturiliikkeeseen, jossa minunkin tukkani leikattiin useamman kerran: Parturikampaamo Geili. Muistan erityisesti sen
ruskean nahalla päällystetyn rahin, joka otettiin esille aina pienempiä asiakkaita varten ja laskettiin aikuisten istuimen
käsinojien päälle.
 Sen avulla parturisedät ja tädit saivat leikattua pikkumuksujen hiukset.

Kansakouluiässä kuljin sitten omalla pyörällä Tiilentekijänkatua vielä Geilistäkin eteenpäin aina Tapulikadulle asti, koska
siellä asui luokkakaverini Söderströmin Martti – Sörtti – ihan jo senkin takia, että heille tuli telkkari vuonna -58.
Sörtti oli Turun Tovereiden juniori ja se oli loistava pikajuoksija. Katsottiin heidän kotona ainakin Robin
Hood-sarjaelokuvaa ja Teija Sopasta. Meille tuli telkkari kesällä 1960.

Harjoittelin seiväshyppyä pihalla, kun Isä tuli töistä kotiin Wiklundin pakettiauton kyydissä ja sillä oli mukana myös
valtava pahvilaatikko, jonka ne kuskin kanssa kahdestaan kantoivat sisälle taloon.

Olen joko juossut niiden ympäri hillitöntä intiaanitanssia tai sitten seissyt suolapatsaaksi jähmettyneenä keskellä pihaa,
äidin pyykkiseiväs kädessä.

Kun se illalla pantiin päälle, tuijotimme virityskuvaa herkeämättä kuin jotain linnunmunaa, joka ehkä kohta kuoriutuu ja
sisältä ilmestyy varpusen poikanen.

Samaa tehtiin joka ilta, vaikka tiedettiin, että aina se virityskuva tuijottaa meitä vastaan vartin verran ja vasta sitten tulevat

Aidan takana, viimeisenä Tiilentekijänkadun pihana oli eräänlainen puutalokasarmi, jonka toisena rajana olivat kaksi
pitkää asuinrakennusta Kupittaankatua vasten ja toisena yhteinen puuaita meidän tonttiamme vasten.
Sitä nimitettiin Leskeläksi.

Kuka nimen oli antanut ja mistä syystä, sitä en ole koskaan saanut tietää tai sitten se on vain mennyt ohi korvien.
Jotain muistikuvia on siitä, että asukkaina olisi ollut paljon leskiperheitä – eli yksinhuoltajaperheitä, kuten nykyään
sanotaan – ja että joillakin oli kytkentöjä kaupungin palkkalistoille.

Kaikkien, siis myös meidän aidan toisella puolella elävien, kauhu oli Leppäkosken muija, joka olemuksellaan ja äänellään
hallitsi valtakuntaansa ja vähän ylikin. Pahin virhe, jonka itse saatoin tehdä, oli vahingossa lennättää jotain yli aidan
Leppäkosken muijan kukkaistutuksille.

Isän tehtäviin Wiklundilla kuului myös ostovastuu leluosaston tuotteista.  Joskus hän sai kaupparatsuilta ylimääräisiä
mallikappaleita, jotka sutjakkaasti kulkeutuivat Lavijärven sisarusparin koekäyttöön.

Eräs näistä oli nauhavetoinen kopteri, jonka lento-ominaisuudet olivat todella loistavat; kerran jouduin hakemaan sen jopa
Kupittaankadun puolelta, kun se oli komeasti kaartanut yli koko Leskelän pihan.

Haittapuolena tälle vempaimelle oli se, että se myös turhan usein laskeutui Leskelän puolelle ohjaamattomana milloin
mihinkin. Leppäkosken rouva sattui olemaan usein ikkunassa, kun kopteri hillitysti laskeutui ruusupuskien sekaan.

Pulkkisen Eero taisi olla silloin kaverina, kun pidettiin keihään MM-kisat pihalla. Pujon oksista karsittiin ja vuoltiin
keihäät, joihin kierrettiin paperinarut kädensijoiksi ja sitten heitettiin vuoronperään aina siitä paikasta minne keihäs
viimeksi putosi. Se kumpi joutui sitten perääntymään jommallekummalle aidalle asti, hävisi pelin.

Luonnollisesti muutaman kerran viimeinen heitto lensi Leppäkosken ruusutarhaan. Olisin mieluummin kuunnellut yleisön
suosionosoituksia kuin arvon rouvan palautteen meistä perkeleen kakaroista.
En millään muista, kumpi meistä sillä kertaa sen viimeisen heiton heitti…

Siihen aikaan, kun naapurissa asuivat vuokralla äidin siskon Margitin perhe – Saviset – meillä oli Sinikan kanssa hyvät
oltavat noin niin kuin leikkikaverimielessä. Pirjo oli jo sen verran vanhempi meitä, että liikkui omien kavereidensa kanssa,
mutta Jarmo, Eija ja Hannu sopivat pihan kuvioihin vallan mainiosti.

En muista kaikkia leikkejä tai pelejä, mutta pihan laidalla törröttävä leikkimökki sopi naisväelle hyvin kotileikkejä varten,
me pojat pelattiin kesällä hikisessä teltassa Pecos Bill-korttipeliä tai Afrikan Tähteä.
Kun Savisen perhe muutti pois, tilalle tuli Jokioisista perhe, jonka sukunimeä
ihmettelin pitkän aikaa; Love.  Eivät he olleet englannista, muuten vaan tuommoinen
nimi.   Pojat olivat – muistaakseni - Jussi (Juhani) ja Antero.
Teltassa pelattiin samoja pelejä kuin ennekin, pelaajat vain vaihtuivat.

Vähä-Heikkilän kansakouluun menin aluksi jalkaisin, mutta sitten isä hommasi
minulle pyörän. Eikä se ollutkaan mikä tahansa pyörä!

Firma oli ostanut ilmeisen edullisen polkupyöräerän jostain DDR:stä, osina. Isä ja
työkaverinsa (nimi ei tule mieleen)  kokosivat pyörät Osuuskaupan Ruissalontien
varastossa, ja loppujen lopuksi joitakin osia jäi yli. Niistä isä kokosi minulle pyörän.

Se oli malliltaan naisten pyörä, mutta pääasia oli, että se oli sininen ja kulki lujaa. Vaihteita ei ollut, mutta ei niitä tarvittukaan.  Vasta kun pääsin oppikouluun
11-vuotiaana, sain lahjaksi oikean pyörän; kolmivaihteisen Pyrkijän, joka oli myös
ihan oikea miesten pyörä eli munamankeli.  Se oli yhtä juhlaa.
Pääsin Norssiin eka yrittämällä ja olin pisteissä seitsemänneksi paras.

Saabin Uudenkaupungin tehtaan entinen johtaja – Tapio Kuisma – Oli viides ja Hannu Rautala – huippuvalmentaja
Urheiluliitossa ja Tepsissä – oli minusta seuraava, pistettä vähemmällä.
Sen jälkeen opintoni menikin alaspäin kuin se kuuluisa lehmän häntä, ja vaikka sainkin ”teurastajanlakkini” samaan aikaan
kuin muut, se tuli rimaa hipoen.   Luulen vieläkin, että päästivät minut armosta ylioppilaaksi.
Tämä muistelo hyppii ajassa ja asioissa, mutta koska kyseessä ei ole jännityskertomus, logiikka tai kronologiaa ei siis
tarvita.

Lähden nyt rakentamaan toista osaa Tiilentekijänkatu 22:n tarinaan.

Mikko Lavijärvi