|
|
|
|
.....somewhere there is a Wonderful Land.... |
|
Omia muistikuviani Norssista Antti Kiviruusu 2.9.2008 |
|
Osa 1 Turun Normaalilyseo Koulun historiaa Koulun alku juontaa Käkisalmelle Karjalaan, nykyisen rajan itäpuolelle. Perustamisvuosi 1892, nimeltään koulu oli tuolloin Käkisalmen yhteiskoulu. Muitakin nimiä opinahjolla oli, mm. Käkisalmen reaali- ja porvariskoulu. Jatkosodan jälkeen koulutoiminnan jo keskeydyttyä rajan taakse jäänyt koulu ikään kuin siirrettiin Turkuun. Paljolti opettajineen ja kalustoineen se tuotiin entiseen postitaloon Aurakadun ja Eerikinkadun kulmaan. Rakennus oli tyhjillään, sillä posti oli jo ennen talvisotaa muuttanut uusiin toimitiloihinsa Eerikinkadun ja Humalistonkadun kulmaukseen. Monet ikäiseni ja vanhemmat ihmiset muistavat koulun edessä Aurakadun puolella Turun viimeisen vossikka-aseman. Minulle Norssi oli oppikoulu muiden joukossa. Kouluilla oli tietysti oma arvojärjestyksensä ja jo silloin 60-luvulla eroja myös opinaineiden valinnassa. Klassikko (Turun Klassillinen Lyseo) oli Turussa ainoa koulu, jossa oli pakollinen pitkä latina, Norssissa oli mahdollista valita pitkä venäjä. Oppikouluihin pyrittiin kansakoulun neljänneltä tai viidenneltä luokalta. Valinta tapahtui kussakin koulussa tapahtuvan pääsykokeen perusteella. Kysymykset olivat samat kautta Suomen ja tilaisuudet samanaikaisia. Pääsykokeisiin evästyksenä kansakoulun opettajan harkinnassa oli, miten hän jakoi lähtöpisteet luokassaan vertaillessaan oppilaitaan keskenään. Aika epävarmaa ja epäoikeudenmukaista, ajatteleepa vaikka muita luokkia ja näiden oppilaiden tasoeroja keskenään. Joka tapauksessa pääsykokeissa yhtä hyvän tai paremmankin tuloksen saanut saattoi jäädä ilman paikkaa, koska lähtöpisteet ratkaisivat. Opettajien opinahjo Koulu toimi Turun
Yhteislyseon nimellä vuoteen 1957, sen jälkeen koulu muutti
Marttiin Mestarinkadulle. Heidän kuului jokaisen myös osallistua opetukseen luokan edessä, jolloin varsinainen aineenopettaja siirtyi luokan taakse auskultanttien joukkoon seuraamaan ja arvioimaan noviisin opetusta. Tämä totuttautumisvaihe kesti yhden syys- ja kevätlukukauden ja johti keväällä annettavaan opinnäytteeseen. Tämä oli tulevan opettajan kokonaan itse valmistama opinnäytetunti luokalle omasta aineestaan. Luokan takana auskultanttien lisäksi istui aineen pääopettaja, usein myös rehtori ja vakinaisia aineen opettajia, hyvin tärkeä tilanne. Tämä opinnäytteen antaminen oli auskultantin opintojen huipennus, virallinen päättyminen. Opinnäytteen antamisen jälkeen arvoisa raati sulkeutui opettajainhuoneeseen arvioimaan auskultantin suoritusta. Tämän jälkeen opiskelija oli valmis opettaja ja muodollisesti pätevä hakemaan vakinaista virkaa oikeuksineen ja velvollisuuksineen aineopettajana koululaitoksen piirissä. Oli myös tapauksia, joissa sama henkilö saattoi auskultoida useammassa kuin yhdessä aineessa. Sitten vaan paikan hakuun. Monille auskultanteille avautui paikka myös itse Norssissa tuntiopettajana ennen kuin löysivät viran tai pidemmän kestoisen työsuhteen kuka mistäkin päin Suomea tai vaikkapa ulkomailta. Rehtori Sampo Haahtela Vanhasta koulusta Mestarinkadulle siirtyi myös rehtori Herman Suominen lyhyeksi aikaa. Häntä seurasi Sampo Haahtela, joka oli rehtorina ylioppilaaksi tulooni, vuoteen 1968 asti. Hän oli jo silloin sairaslomalla, jolta hän ei enää palannut virkaansa. Lakituksen jälkeen luokaltamme lähti muutamia oppilaita Aurakadun ja Puutarhakadun kulmauksessa olevaan vanhaan kivitaloon tervehtimään kunnioitettua rehtoriamme, jokaisella mukanamme yksi ylioppilasruusuistamme. Tullessaan aamutakissaan avaamaan ovea ja meidät nähdessään liikuttui ja ilahtui, hän ei enää ollut jaksanut osallistua tilaisuuteen koululla. FM Sampo Haahtela oli suuri humanisti, pohdiskelija ja kirjailija, jonka monien teoksien aiheet liittyvät koulumaailmaan ja opettajainhuoneeseen. Hän ajoi rehtorina kouludemokratiaa pyrkien saamaan oppilaat mukaan päätöksentekoon. Vaikka oli pieni kaljuhko mies, Sammossa oli auktoriteettia. Rehtorin tehtävien lisäksi hän toimi suomenkielen yliopettajana. Kuivahkon tyyppinen opettajana, jonka tunneilla vallitsi ehdoton hiljaisuus. Sampo pysyi kuitenkin etäisenä meille oppilaille. Muistan kuulleeni eräässä kevätjuhlassa ensimmäisen kerran sanonnan ”Kesä on kuin linnunmaitoa”, nyttemmin vakiintunut sanonta monine versioineen. En tiedä oliko tuo linnunmaito hänen keksimänsä, ehkä oli. Sampo rehtori vastusti sanaa Norssi puhuttaessa Turun Normaalilyseosta. Hänen mielipiteensä oli vankka, Suomessa oli vain yksi Norssi eli Helsingin Normaalilyseo. Hänen vastustuksestaan huolimatta Norssi nimi vakiintui hyvin nopeasti pysyväksi turkulaisten keskuudessa. Muitakin opettajia oli En rupea tässä nyt käymään läpi kaikkia opettajia. He olivat pitkäjänteisiä ja pitkäaikaisia suurimmalta osaltaan, osa alkuperäistä kaartia Käkisalmelta asti. Elämääni vaikutti myöhemminkin lehtori Teirivaara, jonka omistamaan ruotsalaistaloon Kupittaankatu 48 muutimme vuokralle 70-luvulla. Lapsettomana pariskuntana eläneiden Teirivaarojen jälkeen saimme tehdä melkoisen siivous- ja remontointiurakan ennen kuin saimme talon asuttavaan kuntoon. Vararehtorina
toimi biologian ja maantieteen lehtori Kyllikki Tuominen, joka oli
Suomen ensimmäisen presidentin Ståhlbergin tytär.
Tiukka täti. Luokkatoverini Jämsenin Pekan kanssa olimme
vallanneet vierekkäiset pulpetit eturivistä, heti opettajan
katseen edestä. Aineet olivat mieliaineitamme, mutta Kyllikin
kysellessä läksyjä emme juuri viitanneet. Koulumuistoni Norssista ovat osa elämääni ja sitä varttumisen aikaa, kun vielä ei ole suunnitelmia ja kaikki aistit ovat auki ja kaikki kiinnostaa. Minulle Norssi oli paikka, jossa tapasi ja sai kavereita. Omalta kohdaltani laiskuus tai kiinnostus niin moniin asioihin, ns hanttiaineisiin, tuotti harmia. Mieliaineita olivat historia, äidinkieli, biologia, maantiede ja tietysti kuvaamataito, joka ranskan kielen lisäksi kuului opiskelemiini aineisiin ylioppilaaksi saakka. Kuvaamataidon opettajana oli Yrjö Lassander, joka oli kuvataiteilija itsekin. Istuimme edesmenneen kirjailija Jarkko Laineen kanssa etupenkissä, saimme useimmiten töistämme hyvät arvostelut. Osan tekemistämme töistä opettaja otti johonkin talteen arkistoitavaksi. Saimme Jaken kanssa molemmat kuvaamataidosta täyden kympin todistuksiimme. |
|
|
|
Osa 2 Koulumatkat Koulumatkani taitoin hyvin vaihtelevilla tavoilla. En koskaan polkupyörällä, vaikka olinkin innokas pyöräilijä. En tiedä miksi, se ei vaan kuulunut oikein tyyliin. Koulusta ei sopinut myöhästyä. Asuin tuomiokirkkoseurakunnan virkatalossa - ”Piruntorjuntapatteristossa” kuten sitä silloin kutsuttiin, asuihan siellä koko papisto sekä kanttori ja urkuri muun muassa. Isäni oli tuomiokirkkoseurakunnan kanttori ja meillä oli iso virka-asunto. Matkaa Aninkaistenkatu yhdestä Norssiin kertyi noin 5 km. Kolmosen raitiovaunu kaarsi sopivasti Eerikinkadulta Aninkaistenkadulle, kulmassa Aninkaistenkadun puolella oli ratikkapysäkki. Siitä sitten sillan yli Uudenmaankatua ja käännös Itäiselle pitkällekadulle ja edelleen Mestarinkadun kulmaan, jossa jäin pois. Isäni ollessa musiikinopettajana Norssissa koetin mahdollisuuksieni mukaan välttää joutumista samaan ratikkaan, olisihan aika noloa, jos isä ja poika tulisivat koulun portista vierekkäin. Samalta pysäkiltä nousi ratikkaan myös matematiikan opettajani Lilli Mäkelä, joka asui vieläkin pystyssä olevassa Montanan talossa, valtavassa kivimuurissa Yliopistonkadun ja Aninkaistenkadun kulmassa. Seisoimme luonnollisesti pysäkillä hieman etäällä toisistamme. Koululaiset saivat matkustaa normaalia halvemmalla koululaislipulla. Lippuvihkoon oli painettu K kirjain ja niitä sai ostaa liikennetoimiston pisteestä kauppahallista 50 kappaleen vihkosessa, yhden per kuukausi. Tähän tarvittiin tietysti koulusta todistus koulumatkan pituudesta. Itse en käyttänyt läheskään sallittua viittäkymmentä lippua per kuukausi. Riippuen säästä, vuodenajasta, kiireestä ja mikä tärkeintä, mielialasta, käytin monia vaihtoehtoisia reittejä matkantekoon. Pitkin joenrantaa, Auran sillasta yli Neitsytpolulle Samppalinnan ja nykyisen teatteritalon välistä joko pikkuportista yläkatsomon kautta urkkarin (= urheilupuiston) läpi Martin kansakoulun nurkalle, siitä parin kivimuurin välistä koululle tai pääportista pääkatsomon takaa samalle nurkalle. Norssin vuosieni aikana teatteritalon ja virastotalon kohdalla oli valtavia rikkinäisten pullojen sirpalekasoja, joista Kailan Simon kanssa irrotimme lyijyä pullonkaulojen ympäriltä omiin tarkoituksiimme. Valoimme niistä milloin mitäkin. Yllä mainittujen nykyisten julkisten rakennusten paikalla oli tuolloin isoja rantamakasiineja. Wäinö Aaltosen museon tilalla oli pitkin mäkeä urkkarin portille saakka romukauppiaitten pieniä vajoja, jotka oli aidoilla erotettu pieniksi lukituiksi alueiksi. Tuulimylly oli heinikon keskellä täysin hylättynä. Olen piirtänyt siitä urkkarin puolelta kalliolta piirustustunnilla lyijykynäkuvan. Kupittaankadusta muodostui myös koulukatu matkalla Aninkaistenkadulta Norssiin. Uudenmaankadun kulmassa oli usein treffipaikka. Minä tulin Aninkaistenkadulta, Rauli ”Pole” Ojanen Kerttulinkadulta, Pekka Jämsen Vasaramäestä. Jarkko ”Jakke” Laine asui Kupittaankadun varrella lähellä koulua, myöhemmin jopa aivan koulun vieressä puutalossa, jonka ensimmäinen kerros oli kivestä. Jakke asui kivijalassa, jossa oli kai aikoinaan ollut pienen pieni kauppa. Jakella ei juuri kalustusta ollut, ikkunan edessä hatara verho ja kaverina kissa. Ensimmäinen koulupäiväni Koko kesän -58 olin ollut villi ja vapaa Kangasalla, koulujen alkaessa kesän vapaus oli ohi ja kansakoulun jälkeinen aika Norssissa alkoi. Ensimmäisenä päivänä tulimme isäni kanssa kolmosen ratikalla kouluun, samalta pysäkiltä tuli myös Lilli Mäkelä. Aamu oli aurinkoinen, kello jotain vähän yli kahdeksan. Vaikka oltiin syyskuun alussa, tuntui että päivästä tulee helteinen. Kaikkien alkujärjestelyjen jälkeen ensimmäinen oppitunti alkoi. Se oli matematiikan tunti, luokkahuone oli ylimmässä kerroksessa ja paikkani ikkunan vieressä. Lilli Mäkelä kirjoitti numeroita taululle, katselin ikkunasta Kakolan mäelle kuten usein myöhemminkin. Ikkunasta näin keltaisen huoltorakennuksen ja vankan graniittiperustan vierellä mäkeen kulkevan hiljaisen tien. Sama näyn näin aina paikallani istuessani. Silloin ensimmäisen kerran tunsin, että näen auringon paistavan vankilan seiniin, näkemättä mitään liikettä ympärillä. Itsestäni tuntui kuin olisin vangittu, kesän kaipuu viipyi vielä helteisenä ulkona, itse istuin pulpetissa muurien sisällä, takana kesän vapaus. Katsellessani varovasti ympärilleni näin samanlaisia tyttöjä ja poikia, enemmän tai vähemmän untuvikkoja. Kaikilla teennäisen tärkeä ilme, luulen että yhtä varkkuna kuin minäkin. Jälkeenpäin tunsin samanlaisia tuntemuksia astuessani armeijaan, valtion harmaisiin. Talon tavoille ja järjestykseen oppiminen kestää aikansa, mutta ulos tultiin niin koulusta kuin armeijastakin, viimeksi mainitusta huomattavasti paremmin arvosanoin, RUK:n kautta siviiliin. Henkilökuvia ja sattumuksia Armas Suomisen (uskonnon ja kirkkohistorian opettaja) tunnilla edessäni istui Karju alias Karjalainen. Suomisen kysymykseen vastatessaan hän nousi tuolista vähän ylös ja sain työnnetyksi nastan tuolille hänen alleen. Karju laskeutui vastattuaan istuvilleen, nastan purressa hän karjui suureen ääneen kuin suoraan raamatusta: Perrrkele! Rauhan mies Suomisen kanssa sovittiin asia, mutta olin vähällä saada turpiini seuraavalla välitunnilla. Karju oli luokkamme ainoa kympin voimistelija, ei mikään atleettityyppi, vaan lihaskimppu, jolle olisin kyllä hävinnyt tappelussa. Onneksi asia sovittiin, olimme hyvät ystävät koko kouluajan ja tiemme erosivat vasta kun Karju lähti jatkamaan opintojaan Helsingin yliopistoon. Suomisen kirkkohistorian kokeet olivat mielenkiintoisia. Hän hankki käyttämättä jääneitä veikkauskuponkeja, kirjoitti taululle kysymykset ja vastausvaihtoehdot 1 x 2. No, oppilas veikkaisi oikeaksi katsomansa vaihtoehdon kuponkiinsa ja laittoi siihen vielä nimensä. Kätevää, ei tarvinnut kokeita tarkastettaessa lukea kaikenlaisia sepustuksia. Toinen kirkkohistorian opettajamme oli Esa Kivekäs. Häneltä puuttui se lupsakkuus, joka Armas Suomisella oli luonnostaan. Kivekäs oli jäykkä ja muodollinen, ehkä vähän pelottavakin. Hän mm. tarkasti oppilaiden muistiinpanoja heidän vihoistaan, joihin oli jäljennetty hänen taululle kirjoittamia tekstejään. Selaillessaan oppilaiden vihkoja hän kulki oppilaalta toiselle, otti vihon käteensä ja selaili sitä. En muista pitikö oppilaan jopa nousta seisomaan tämän tarkastuksen aikana, mutta nöyryyttävää se oli. Hyvän ystäväni Simo Kailan kohdalla hän selaili muistiinpanovihkoa ja loihe lausumaan ikävällä äänellä: ”Onko tämä vihko joutunut auton alle?” Kaila vastasi vakavalla naamalla, ettei se ole joutunut auton alle. Opettaja totesi, että kyllä se nyt vaan siltä näyttää ja sanoi vielä jotain ”paranna tapasi”. Kailalle tämä jäi hampaankoloon. Elettiin sohjojen aikaa, koko koulun piha oli sohjoisen lumen peitossa. Koulun isoa pihaa ei koskaan aurattu muuta kuin tietysti kulkuteiden kodalta. Ruoka- ja huoltoautojen reitti kulki Mestarinkadun portista halki piha-alueen suoraan Kupittaankadun ja Stålarminkadun kulmaan, jossa oli sisäänkäynti opettajille sekä sen vieressä käynti koulun ruokalaan. Huolto pelasi tätä reittiä, tiesimme aika tarkkaan koska auto tuli ja meni. Kaila asetti kouluvihkonsa keskiaukeama ylöspäin huoltoauton reitille juuri sopivasti ennen Kivekkään tunnin alkua. Renkaat menivät vihon yli jättäen siihen kuraisen kuvionsa. Nyt vihko oli jäänyt auton alle, ei sopinut enää epäillä opettajan puheita. Pikku kauhun hetkiä kuitenkin syntyi. Tämä episodi tapahtui juuri ruokatunnin päättyessä, mutta vihkoa ei näkynyt, ei niin missään. Tunti alkamassa eikä vihkoa missään. Lopulta se löytyi monen metrin päästä, tehtävä suoritettu! Vaikea oli silloin ymmärtää tätä opettajaa. Mauri ”Maukka” Sirkiä, vieläkin hyvä ystäväni, oli maan rauhallisin ja tunnollisin luonne. Ehkä juuri tämä Maukan rauhallisuus ja viittaamattomuus saivat Kivekkään menettämään malttinsa, ehkä hän ymmärsi että Maukka näin osoitti ajatuksiaan lehtorista. Opettaja vei hänet käytävään ja varmasti uhkasi rehtorin puhuttelulla.. Tovin kuluttua molemmat palasivat luokaan, tunti jatkui. Maukassa piili jo silloin tuleva juristi, rauhallinen ja tyyni. Maukasta tuli myöhemmin tuomari Turun raastuvanoikeuteen ja loistava shakkimies, shakkimestari. Hän on myös aktiivisesti pitänyt meidän luokan yhteenkuuluvuutta vireillä mm. järjestämällä luokkakokouksia. Rinnakkaisluokkalaisen Olli Pellikan mitta tuli täyteen kerran Kivekkään tunnilla. Opettajan kirjoittaessa jotain taululle Olli heitti kirkkohistorian kirjalla opettajaansa päähän. Siitähän skandaali syntyi. Asia meni niin pitkälle, että Pellikka-raukka vietiin opettajan painostuksesta mielentilatutkimukseen, ei saanut onneksi kuitenkaan hullunpapereita. Olli jatkoi koulun loppuun, kirjoitti ylioppilaaksi, toimi mm. Turun ylioppilasteatterissa ohjaajana, valittiin läänintaiteilijaksi ja toimitti useita musiikkiohjelmia radioon. Hänen spesialiteettinsa on irkkumusiikki, irlantilainen perinnemusiikki kaikkine vivahteineen, jota hän on tehnyt maassamme laajalti tunnetuksi. Myöhemmin selvisi, että Esa Kivekäs oli sotien aikana rintamalla ollut erittäin pahoissa paikoissa. Hän oli saanut päähänsä sirpaleita, joita ei ollut pystytty poistamaan. Ilmeisesti ankarat päänsärkykohtaukset olivat myötävaikuttamassa hän käytökseensä. Vaivansa hän kantoi urheasti, eikä koskaan puhunut niistä ainakaan oppilaiden kuulleen. Jos olisimme tienneet, olisimme ehkä ymmärtäneet häntä paremmin.
|
|
Osa 3 Kun nyt tuli kerrottua jotain tapahtumista uskonnontuntien aikana, tuli myös mieleeni Mormonikirkko, joka sijaitsee Betaniankadun päässä, silloin uusi rakennus. Koulussa meillä oli kaksi jumppasalia, alempana poikien ja ylempänä tyttöjen, joka toimi myös koulun juhlasalina ja jossa on näytelmälava esirippuineen. Kuitenkin nämä tilat kävivät aikaa myöten ahtaiksi. Mormonikirkon valmistuttua Norssi vuokrasi sen kirkkosalin urheilukäyttöön. Pelasimme säännöllisesti kirkkosalissa koripalloa. tuomiokirkossa ei kyllä pelata, ei pelattu silloin eikä pelata vieläkään! Kirkon seinällä oli isokokoinen pyöreä lätkä, jossa luki ”Äly on maailman valo”. Meidän silloisella luokalla oli pitkä, hoikkasäärinen upea vaaleatukkainen neitoihminen, jonka tukka ylsi takamukseen saakka. Jämsenin Pekka oli antanut neidolle nimen ”Äly”. Kun hikisinä pelasimme kirkkotantereella, vilkaisemalla sivulle näkyi äly silmiimme. Tiedä häntä antoiko lisää puhtia. Suvi oli todella mannekiinimallia. Vietimme penkkari-iltaa hänen kotonaan Hämeentien alkupäässä kaksikerroksisessa rapatussa talossa, jonka alakerrassa oli hänen vanhempiensa omistama valaisinliike. Myöhemmin Suvi muutti ranskaan ja on tietääkseni avioitunut siellä. Voimistelunopettajamme Juuso Lampila oli ollut mm. Suomen jalkapallomaajoukkueen valmentaja. Lyhyehkö, vähän pyöreyteen taipuva mies. Tomera ukko, henkeen ja vereen urheilu- ja raittiusmies. Hän oli monipuolinen liikunnanopettaja, jolle kaikki liikunnan osa-alueet olivat tärkeitä. Pääasia oli, että kaikki hänen oppilaansa saatiin jollain tavalla liikkeelle. Olihan silloinkin meitä laiskimuksia, joita liikunta ei välttämättä niin kauheasti liikuttanut. Luulen kuitenkin, että kun 40-luvun lopun sukupolvi syntyi sotien runtelemaan Turkuun, niin olosuhteet paljolti pakottivat käden taitojen oppimiseen ja opettelemiseen. Puutalo-kaupunginosissa riitti halonhakkuuta, tarpeet tehtiin ulkohuusissa, ja vaikka vesijohdot yleistyivät niin vesi tuli ainoastaan kylmänä. Lämpöä saatiin liiteristä haetuilla polttopuilla, jotka oli ensin sahattava haloista ja sitten pienittävä kirveellä klapeiksi. Liikunta oli kouluaikoinani luonnollista, hyötyliikuntaa niin kuin nykyään sanotaan. Puhelinta ei käytetty, vaikka meilläkin oli sellainen varmaan jo ennen syntymääni. Koulukaverien kanssa sovittiin treffeistä jo koulupäivän aikana tai sitten vain käveltiin ja soitettiin ovikelloa. Oliko kaveri kotona vai ei, selvisi ovikelloa soittamalla. Kännyköistä ei ollut vielä aavistustakaan. Liikunta oli monessa mielessä luonnollinen asia. Ennen kaikkea luistelu kuului talvisin turkulaisten lasten ja nuorten harrastuksiin. Ensin opeteltiin luistelun alkeet nurkkareilla eli nurmiluistimilla. Mistähän nimi on peräisin? –Tietokilpailukysymys! Luistin kiinnitettiin monoihin, kantapäähän porattiin reikä, jonka keskelle ruuveilla kiinnitettiin vinoneliön muotoinen metallilevy, jossa oli kulmikas reikä. Tähän reikään asetettiin luistinosa, jossa oli tappi. Sitä väännettiin puoli kierrosta, ja kantapää oli paikallaan. Etuosa luistimesta oli kuin suksen siteen keulassa. Luistimen etuosa sitten kiristettiin pienellä veivillä monon ranttia vasten ja mono oli pihdeissä luistimessa. Kätevää, vaikka jalka kasvoi, luistimet sopivat. Monot vaan vaihtuivat suuremmiksi. Nurkkarit sopivat monoon kuin monoon koosta riippumatta. No, Norssin aikaan kaikilla pojilla oli jo hokkarit (nimi lienee tullut englannin sanoista ice hockey). Tytöillä oli pitkävartiset kaunoluistimet, lumivalkoiset. Muistan hyvin hauskan tapahtuman urheilutunnilta urkkarista. Meidän C-luokasta ja rinnakkaisluokasta D muodostettiin tavan mukaan vastakkaiset joukkueet, ei mitenkään luokkien välisiä vaan molemmista luokista sekaisin pelaajia. Kailan Simolla oli Ala-merkkinen maila, joka oli aivan alansa huippua. Päällä hänellä oli palsa eli pitkä palttoo, päässä stetson eli lierihuopahattu ja palsan alla varmaan pikkutakki, kauluspaita ja kravatti. Näin varustettuna Kailori, joksi häntä siihen aikaan kutsuttiin, sai kiekon mailansa lapaan omalla puolella. Siitä se riemu alkoi, mies sooloili etukenossa vastustajia väistellen tosi meininki mielessään ja laukaisi molaria vastaan. En muista tuliko maalia, mutta suoritus oli melkoinen. Tuosta etukenosta on jäänyt mieleeni: ”Kulkee kuin mottimies tiliä nostamaan etukenossa”. Muistan tämän mielikuvan Kailasta, metsien miehestä viimeiseen saakka. Metsätehon tutkijana monia julkaisuja tehnyt, metsällä koiransa ja pyssynsä kanssa viihtyvä, aito metsän poika vielä tänäkin päivänä. Myös meidän vanhimman poikamme – hänkin Simo nimeltään – kummisetä, johon pidämme edelleen tiivisti yhteyttä. Sanonta mottimiehestä on Kailan minulle kertoma, mutta se sopii mainiosti yllä kerrottuun kiekkopelin tilanteeseen. Jumppa-Juuso oli persoonallisuus, jota arvostettiin. Hän piiskasi meitä laiskanpuoleisia oppilaitaan, kantaen usein huolta koko Suomen nuorisosta. Hän saarnasi alituiseen terveysoppitunnilla ja usein jumppatuntien alkaessa mm. tupakan vaarallisuudesta ja myös alkoholin vaaroista. Hän oli hyvin perehtynyt terveysasioihin. Hän vetosi usein amerikkalaisiin henkivakuutusyhtiöiden tutkimuksiin ja tilastoihin. Ne olivat kuulemma hyvin tarkkoja. Ja mikseivät olisi olleet, ei suuressa maailmassa varmaan vakuutuksia ihan helposti saa. Juuso aloitti voimistelutunnit komentamalla meidän pojat voimistelusaliin pituusjärjestyksessä eteensä puhutteluun, armeijan tapaan. Eräs tapaus on jäänyt ikuisesti mieleeni. Seisoimme rivissä hänen edessään, Putkonen, pienin meistä, seisoi jotenkin asennossa viimeisenä, häntäpään valvojana. Juuso tokaisi tunnin avauksensa päätteeksi: ”En minäkään ollut atleetti kun olin Putkosen kokoinen”. Vaikea oli pitää itse kullakin ilmeensä peruslukemilla, eihän Juuso Lampila silloinkaan atleetti ollut, noin kuusikymppinen, lyhyenläntä ja lihavahko. Näin Lampilan viimeisen kerran joskus 80-luvun alkupuolella. Asuimme Puistokadun ja Eerikinkadun kulmassa ylimmässä kerroksessa, josta maisema avautui Martinmäkeen ja tornimaisiin kivitaloihin. Alapuolella katujen kulmauksessa oli poliisilaitos ja poliisiratsujen tallit. Eerikinkadun puolella maalariammattikoulun vanha kaunis kivitalo ja siitä eteenpäin työväentalo, jossa oli joskus tansseja. Tämä talo oli jo tyhjillään kun muutimme Puistokadulle. Lampila asui osakkeessaan lähellämme Sairashuoneenkadulla. Eräänä aurinkoisena maaliskuun päivänä huomasin hänet, kun hän katseli ylös katon reunan räystäisiin. Talvipomppa päällään hän vaikutti aivan samalta kuin aikoja sitten jumppaopettajani. Tervehdittyäni ja esiteltyäni itseni, hän ilme hyväntuulisena tokaisi: ”Kyllä minä sinut muistan”. Juttelimme lähinnä talon räystäisiin tehtävästä remontista. Tämä oli viimeinen kontaktini häneen, tämä kohtaaminen oli myös viimeinen kontaktini opettajiini sitten vuoden 1968. Norssista on kerrottava, että koulu yli yhteisö, joka koostui monivuotisesta yhdessäolosta. Koulun hierarkia oli varmaan sama kuin kaikissa Suomen oppikouluissa. Postitalon koulussa saattoi olla joskus vähän hulvatontakin meininkiä, ei kuitenkaan isäni Martti Kiviruusun luokassa, hän piti sellaista komentoa että mitään häiriöitä ei syntynyt. Klassikossa ( = Klassillinen Lyseo) oli myös kaikenlaisia tapauksia, mm. kerran veljeni, joka on kahdeksan vuotta minua vanhempi, kertoi. heidän luokan poikien polttaneen pulpetteja kakluunissa, koska ”luokassa oli niin pirun kylmä”. Tämä ja muutamat muutkin konnuudet pääsivät jopa lehtien sivuille, tästä syntyi aikamoinen polemiikki ja kalapaliikki. Norssissa tämän
kaltaista kurittomuutta ei ollut. Kuria kunnioitettiin, vaikka se
ei ollut mitenkään ankaraa. Liekö kysymys asiansa
osaavista opettajista, joilla oli luontaista henkistä arvovaltaa.
Norssilla oli vaalittavanaan tietty maine opettajien koulutuslaitoksena.
|
|
Osa 4 Muutama sananen Norssin aikojeni muodista ja pukeutumisesta Vuonna 1958, kun aloitin ekalla luokalla, vanhemmat tai äiti paremminkin huolehti pojan matkaan ”puts blank”. Mitään koulupukusysteemiä ei ollut, kuten joissain maissa oli ja on vieläkin. Olihan meillä pojilla myöhemmin yksi yhtenäinen kouluasu: Jumppatunnilla kaikilla oli siniset verkkarit ja sininen urheilupaita, jotka Juuso hankki edullisesti naapurissa olevasta pienestä Laineen urheilukaupasta. Kukin poika ja tyttö vaatetettiin kouluun perheen mahdollisuuksien mukaan. Tärkeintä oli siisteys, pojilla lyhyt kammattu tukka. Ns. nuorisomuotia ei vielä ollut. Sotien läheisyys vaikutti kaikkeen, vielä 60-luvun vaihteessa oli hyvin yleistä, että vaatteita käännettiin ja muokattiin. Nuoremmat perivät vanhempien sisarusten entiset vaatteet ja kaikissa ostoksissa huomioitiin kasvuvara. Potkuhousut oli jo potkittu pois, henskelivetoiset polvihousut ja kolkkapoikien käyttämät siniset polvihousut mustine polvisukkineen olivat historiaa. Muuten ensimmäinen vyöni oli partiovyö, jonka soljessa teksti ”Ole valmis”. Henkselit olivat lastenkin pitkissä housuissa vielä pitkään. Muistan, kun asetin ensimmäisen kunnon vyöni housuihin, tuntui kuin olisin siirtynyt lapsuudesta johonkin uuteen vaiheeseen. Alaluokille mentäessä pojilla oli suorat tummat housut, valkoinen paita ja slipoveri päällä. Talven tullen laitettiin päälle villatakki tai villapusero. Seuraavana vuonna tuli jo mieleen, että tännehän tulee uusi untuvikkojen sarja, me ollaan vanhoja tekijöitä. Katse suuntautui ylempiluokkalaisiin, vaikka ne olivatkin vielä kovin etäällä. Vähitellen myös poikien vaatetus muuttui enemmän aikuisten pukeutumisen suuntaan: Suorat, tummat teryleenihousut, nailonpaita, kravatti ja tietysti pikkutakki ja tummat nauhakengät. Myöhemmin tulivat muotiin mustat, kapeakärkiset jatsarit, joillain jopa nauhattomat. Vanhemmat paheksuivat näitä suippokärkisiä jatsareita, niitä pidettiin huonotapaisten jalkineina. Niissä oli ns. sitkopohja, muutaman millin täysin sileä pinta. Olemattoman ohut ohja, joka oli liimattu kiinni, ei mitään kanttireunaa eikä anturaa, joten kengät kastuivat helposti. Niillä liikkuminen oli hiukankin liukkaalla kelillä melkoista taiteilua, ne olivat sisäoloihin tarkoitetut. Myöhemmin kun tanssi tuli kuvioihin mukaan, ne olivat loistavat siihen käyttöön. Vanhemmat miehet käyttivät raskasrakenteisia kalosseja ja tytöt ja naiset päällyskenkiä, joissa oli vetoketju edessä. Tyttöjen päällyskenkiä nimitettiin elefanttitossuiksi. Pojat eivät kalosseista oikein innostuneet. Avuksi tulivat kortsut, ohuesta kumista tehdyt kalossit, jotka venytettiin kengän päälle. Niissä oli myös kuvioitu pohja, jonka ansiosta pito oli hyvä. Kortsut olivat kätevät, ne voi taittaa kaksin kerroin ja laittaa palsan taskuihin. Pitkä palttoo ja karvalakki tai huopahattu kuului talvisin useimpien poikien jokapäiväiseen talvivarustukseen. Välivuodenaikoina asuna oli hopeanharmaa popliinitakki ja huopahattu, kunnollinen eikä mikään ”roston”, ei ainakaan minulla. 50-luvulla syntyi ns. lättähattu muoti, jolloin pojat höyryttivät isiensä vanhoja hattuja haluamaansa muodin vaatimaan muotoon. Tähän muotiin kuuluivat myös pitkät palttoot. Minun ikäluokkani ei näitä asusteita käyttänyt, ne kuuluivat yläluokkalaisille. Mustat nahkatakit puolestaan kuuluivat työssäkäyvien tai ammattikoululaisten vaatetukseen, Norssissa niitä ei kellään ollut. Mokkatakit tulivat aikanaan kyllä suosituiksi. Pikkutakki oli kätevä, mahtuihan taskuihin yllättävä paljon tavaraa. Varmaan joskus saattoi olla huvittavaa, kun kaveri kulki sivutaskut pullottaen takinnapit kiinni käytävillä. Kuin olisi ollut hamsterin posket sivuilla. Mitähän kaikkea taskut sisälsivätkään…? Monet äidit ompelivat kersoilleen vaatteita. Meillä kävi säännöllisesti noin pari kertaa vuodessa kotiompelija, joka oli kerralla niin monta päivää kuin kulloinkin oli tarve. Hän ompeli äidin leningit, lakanoita, minulle kerran jopa vauvankakan eli sinapin värisen kaksirivisen vakosamettitakin, joitakin housuja jne. Amerikassa maatyöläiset ja kaivosmiehet alkoivat 1800-luvun lopulla käyttää denim-kankaasta tehtyjä sinisiä työasuja – housuja, haalareita ja pusakoita. Denimkankaiset työhousut rantautuivat Amerikan länsirannikolle alun perin italialaisten merimiesten mukana. En tiedä ompelemisesta mitään, napit kyllä osaan ommella, mutta tätäkään taitoa en ole käyttänyt sitten armeija-aikojen. Kuitenkin tutuu siltä, että nämä vaatteet olivat rakenteeltaan erinomaisia valmistaa osaavissa käsissä, vaikkapa preerialla käsikäyttöisellä ompelukoneella. Kankaan piti tietysti olla lujaa, sitähän denim nimenomaan on. 1870-luvulla Jacob Davis –niminen räätäli sai idean vahvistaa housuja repeämiselle alttiista kohdista kupariniiteillä. Kestävien housujen suosio oli suuri ja Davis tajusi tehneensä suuren keksinnön. Yhdessä Levi Straussin kanssa he patentoivat keksinnön ja näin farkkutuotanto alkoi ripeästi. Farkut rantautuivat Suomeen joskus 50-luvun puolivälissä. Olen kuullut, että teollinen valmistus alkoi Helsingissä kun jenkkimerimies saapui johonkin vaatturiliikkeeseen risat paskaset työhousut jalassa ostamaan uusia kunnollisia työhousuja. Vaatturi taisi olla itse paikalla, hän arvioi amerikkalaisen housuja ja totesi sitten: ”Voit jättää housusi tänne, saat uudet työhousut ilmaiseksi tilalle”. Amerikkalaisen housut pestiin ja ratkottiin ja tutkittiin tarkoin. Housujen takana oli nahkalappu, jossa luki Lee. Tästä alkoi suomalainen farkkuteollisuus.
|
|
|
|
Farmarit levisivät kulovalkean tavoin. Työhousuista oli tullut nuorison oma vaate. Mattilan teollisuus antoi tuotteelleen nimen James. Housujen yläreunassa vyön pidikkeessä oli ruskea nahkaläpyskä varustettuna tekstillä James. Jameksista tuli käsite, joka sivuutti sanan farmarit. Ensimmäiset siniset farkkuni olivat sellaista kangasta, että niistä ei väri lähtenyt millään, ei kulumalla eikä pesemällä. Sittemmin Jameksien valmistukseen käytettiin materiaalia, joka vaaleni harjaamalla ja pesemällä. Tämä kangas päästi väriä kastuessaan niin, että polvet ja reidet värjäytyivät sinisiksi. Jameksia mainostettiin nimenomaan nuorisovaatteena, mm. nuorisokonserteissa rautalangan säestyksellä. Pyöreä punapohjainen logo, jossa keskellä valkoisella sana James, pysyy muistissani varmaan koko ikäni. Tunnetuimmat farkkumerkit olivat Lee, Levis ja James, ehkä vielä joku Rangers. Näistä amerikkalaiset Leet olivat kalleimmat ja laadukkaimmat, niitä ei saanut puhki millään. Viimeisimmät Lee-farkkuni olivat jääneet kaappiin vaikka eivät enää päälle sopineetkaan. Vanhin poikani löysi ne teini-ikäisenä ja otti käyttöön, hyvin kestivät vielä hänelläkin. Jalassa pidettiin valkoisia kumitossuja tai koristossuja. Kesti vielä tovin ennen kuin farkkuja käytettiin ja sallittiin käyttää koulussa. Farkuista tuli nuorisomuodin lähtölaukaus. [ jatkoa juttuun tulossa.....] |